Reissuleidi ja videokamera

Raskauden viimeinen kolmannes pyörähti käyntiin, huh-huijaa. Vielä alkukeväästä tämäkin vaihe näytti lähes saavuttamattomalta. Ajatukset ovat kääntyneet jo muutaman kuukauden päähän, eli tulevaisuuden työkuvioihin. Olen kuullut muutamia kyselyitä lähipiiriltä siitä, aionko viipyä kotona pari tai kolme vuotta. Vastaukseni on ollut, että maksimissaan vuoden. Minulle on jo vuosikaudet ollut selvää, että jos ikinä hankin lapsia, en tule viihtymään kotiäitinä kovin pitkään. Pääni hajoaa. Ja perheen talouttakin on ajateltava. Mikäli olisin vakituisessa työsuhteessa, tilanne olisi hyvin selkeä: mieheni jäisi myös muutamaksi kuukaudeksi kotiin hoitamaan lasta, vähintään osa-aikaisesti. Sama pätee myös, jos nyt saan työtä. Olemme tasa-arvoinen pariskunta, ja mieheni esimerkiksi olettaa, että maksan absoluuttisesti puolet yhteisistä menoistamme. Minusta se on hyvä lähtökohta, koska siitä lipsuminen tarkoittaisi, että antaisimme tilaa ajattelulle, jossa on ihan ookoo, että nainen saa vähemmän...

Puksun tulevassa huoneessa, joka on vielä varastokäytössä. Taidan viettää ihan ensimmäistä viikonloppuani kaksin pian jo kilon painoisen "elävän mahamakkarani" kanssa. Miestä pyydettiin mökkeilemään kaveriporukassa, ja itse kulutan vaihtelun vuoksi mielelläni pari päivää omissa oloissani. Niinpä me olemme vain Puksun kanssa kokkailleet, syöneet kesämarjoja, saunoneet, lauleskelleet ja lukeneet hyvää kirjaa. Uskoisin, että jaamme nautinnon vähintään syömispuolella. On täysin mahdollista, että hän vihaa lauluani (ilmeisesti hänen pitäisi jo kuulla jotakin, ja näinä päivinä vieläpä entistä selvemmin ääniä myös ulkomaailmasta) ja kirjallista makuani (mutta ainakin hän saa tilaisuuden treenata liikkeitä ja kehittyä, kun äitikin rauhoittuu ja on aloillaan). Ja Puksu on saanut nimen, joka perustuu hänen taipumukseensa puksia ja pukkailla ahkerasti mahaani entistä voimakkaammilla raajoillaan. Tuolla harjoittelun määrällä hänen pitäisi kävellä kohdusta! Nivuskivut ovat y...