Reissuleidi ja videokamera

Edellisissä postauksissa käsittelemieni elämän ongelmakohtien vastapainoksi mainitsen olevani nyt aika tyytyväisellä mielellä. Päätin enemmän tai vähemmän tietoisesti unohtaa suorittamisen ja tehdä vaan kaikkea, mikä tuntuu omalta. Aiemmin olen säännöstellyt paljonkin mukavaa toimintaa, koska se on herättänyt minussa huonoa omaatuntoa. Kavereiden kanssa hengailu on pahasta, kun pitäisi illalla juosta se viikon neljäs lenkki ja huomenna jaksettava taas töissä. Tai herkutella ei saa kuin kerran kahdessa viikossa ja kahviinkin on tuupattava mautonta, rasvatonta maitoa, kun on Namibian-reissulla tullut lihottua viisi kiloa. Jep, tällainen ajattelumalli on ollut minulle aivan arkipäivää. Harmi vaan, että elämän velvollisuudet eivät ikinä lopu ja aina olisi jotain hyödyllisempää tehtävää tai muutama rasvagramma viilattavana kropassa. Selluliitti kuuluu aikuisen ja elämästään nauttivan naisen vartaloon, ja ilojen sekä surujen jakaminen kasvotusten muiden kanssa on sata kertaa mahtava...

Tämä oli kyllä ihana podcast-lähetys . Riittämättömyyden tunne kohtaa myös minut usein. Eikö 34-vuotiaalla pitäisi olla jo hulppea titteli, kolme lasta ja asuntolaina maksettavana? Sitten ihmettelen, että mistä kummasta nämä paineet nyt pulpahtelevat pinnalle. Hetki sitten olin tyytyväinen siihen, että olin esimerkiksi saanut kivuliaan mutta mieluisan gradututkimuksen kunnialla suoritetuksi, olin monen vuoden sinkkuuden jälkeen löytänyt ihanan kumppanin rinnalle ja tehnyt parikymppisenä suuren osan asioista, jotka halusinkin nuorena tehdä. Eihän mitään hyvää ja kestävää saavuteta sekunneissa. Olen kuitenkin aiemmin kuvitellut olevani jännittävällä matkalla. Välillä lentohiekassa tarpomassa, toisinaan liukuhihnalla tai erinomaisella, salaisella näköalatasanteella. Tärkeintä on, että jatkaa kulkua itselle mielekkääseen suuntaan, nappaa kiinni sattumista ja katsoo, mitä jäi käteen. Okei, aloitellessani maisteriopintoja pääni meinasi toisinaan haljeta. Ajattelin, että nyt täytyy ...