Puksun tulevassa huoneessa, joka
on vielä varastokäytössä.
Taidan viettää ihan ensimmäistä viikonloppuani kaksin pian jo kilon painoisen "elävän mahamakkarani" kanssa. Miestä pyydettiin mökkeilemään kaveriporukassa, ja itse kulutan vaihtelun vuoksi mielelläni pari päivää omissa oloissani. Niinpä me olemme vain Puksun kanssa kokkailleet, syöneet kesämarjoja, saunoneet, lauleskelleet ja lukeneet hyvää kirjaa.
Uskoisin, että jaamme nautinnon vähintään syömispuolella. On täysin mahdollista, että hän vihaa lauluani (ilmeisesti hänen pitäisi jo kuulla jotakin, ja näinä päivinä vieläpä entistä selvemmin ääniä myös ulkomaailmasta) ja kirjallista makuani (mutta ainakin hän saa tilaisuuden treenata liikkeitä ja kehittyä, kun äitikin rauhoittuu ja on aloillaan).
Ja Puksu on saanut nimen, joka perustuu hänen taipumukseensa puksia ja pukkailla ahkerasti mahaani entistä voimakkaammilla raajoillaan. Tuolla harjoittelun määrällä hänen pitäisi kävellä kohdusta!
Nivuskivut ovat yltyneet toisina päivinä melkoisiksi. Minkäänlainen täyspakkausmarssi tai reissurinkka ei valmentanut siihen, miltä tuntuisi kulkea 24/7 satojen grammojen painoinen ja kasvava vyölaukku vatsan ympärillä. Puhumatta niistä kymmenestä lisäkilosta, jotka olen kerännyt reilun viiden kuukauden aikana kroppaani. Muuten oloni on melko normaali.
Henkisellä puolella fokukseni on siirtynyt lähes täysin pikku seuralaiseeni. Häntä tulee ajateltua yöllä, joko siksi, että hän elämöi tai siksi, että hän on mielestäni liian hiljainen; aamulla samoista syistä; päivällä töiden lomassa, kun hän päättää yhtäkkiä kesken hommieni ryhtyä riehumaan, ja vielä illalla, kun hän oikein innostuu temmeltämään. On melkein mahdotonta muistaa, millaista oli olla yksin omassa vartalossaan.
Olen iloinen siitä, ettei tämänhetkinen työni toimitussihteerinä sisällä runsaasti fyysistä toimintaa. Edellinen toimittajan työnkuvani olisi vaatinut liikaa säntäilyä ja reissailua tälle alakropalle. Ylimääräinen rasitus hengästyttää nyt helposti. Lasken viikkoja siihen, että hän on riittävän iso selvitäkseen kohdun ulkopuolella. Menestys on täydellinen, jos saan raskauden kestämään vielä kolme kuukautta, sillä kammoan ajatusta ennenaikaisesta synnytyksestä. Riskihän siihenkin on suurempi iäkkäillä ensisynnyttäjillä.
Muuten minulla ei ole mitään erityistoiveita synnytystavasta, enkä usko, että tilannetta kannattaa etukäteen kovasti pelätäkään. En siis pode varsinaista synnytyspelkoa. Synnytystilanne ratkaisee synnytystavan, ja olen valmis menemään järkevimmän ja turvallisimman vaihtoehdon mukaan. Jos ei selvää syytä ole tiedossa, on kai turha liikaa suunnitella H-hetkeä, sillä jonkinlainen yllätysmomentti siinä kuitenkin piilee.
Elokuussa on aika ryhtyä sisustamaan tulokkaan huonetta. Äitini on luvannut auttaa puuhassa. Vanhempainvalmennukset ja tiheämmät neuvolakäynnit alkavat vasta syyskuussa, jolloin kunnollinen orientoituminen lapsen syntymään ja vanhemmuuteen ovat ajankohtaisia. Siihen tuntuu olevan vielä kamalan pitkä aika henkisesti, mutta tiedän, että luonto hoitaa meidät kartalle uudesta roolituksesta. Niin se on tähänkin mennessä tehnyt.
Kommentit
Lähetä kommentti