Reissuleidi ja videokamera

Laskettuun aikaan on vajaa viikko. Uskon ja toivon, että vauva pian putkahtaa maailmaan. Öisin olen viimeisinä viikkoina saanut unta yleensä vasta aamuyöstä närästyksen, nälän, närästykseen liittyvän pahoinvoinnin, sylkykupin kurkottelun, nilkkojen pakotuksen ja pikkuruisen häiritsevän kovien liikesessioiden vuorotellessa. Myös mieheni on saanut unettomuudesta osansa, sillä kuorsaukseni kantautuu kuulemma korvatulppienkin läpi. Päivisin en välillä jaksa tehdä mitään hyödyllistä, toisinaan taas onnistun naputtelemaan jotain ajatustyötä vaativaa, kuten kirja-apurahahakemuksen tai muuta tuleviin työhaaveisiin liittyvää. Jos joudun matkaamaan päivän aikana asioille Selloon asti, käymään kaupassa, laittamaan ruokaa, pyykkäämään tai muuta vastaavaa, on turha kuvitella, että saman vuorokauden sisällä kykenisin enää henkisen puolen saavutuksiin. Sinne ne kohtuun vaan energiat virtaavat. Jämillä yrittää äiti sitkotella hengissä. Joku voi ehkä ihmetellä, että eikö bloggaaminen vaadi ponn...

Vartaloni ei ole koskaan muuttunut näin paljon näin lyhyessä ajassa. En tarkoita ainoastaan ulkonäköä, vaan elimistöni tuntemuksia, tarkoitusta ja toimintaa. Kaikki on minulle uutta, mutta silti sellaista, mikä on ollut minussa aina - uinuvana potentiaalina. Tämä muutos, raskaus, herättää monenlaisia muistoja vuosien varrelta. Erityisesti ruumiiseen liittyviä. Kuopion kouluhyökkääjän ja entisen koulukiusatun tapaus esimerkiksi muistutti minua elävästi omasta menneestäni koulukiusattuna. Lukiessani viime aikojen murheellisia uutisia sain yhtäkkisen flashbackin eräästä tilanteesta rippileirin ajoilta. Yläasteikäisenä arki oli jatkuvaa identiteettikamppailua. Elämä pienellä paikkakunnalla tuntuu lapsesta ja nuoresta tavattoman vaikealta, jos kokee tulevansa tunnetuksi lähinnä vain koulukiusattuna. Näin oli minullakin. Rippikoulu vaikutti pelastukselta: leirille tulisi nuoria toisesta koulusta, toiselta puolelta kaupunkia, eikä tarvitsisi olla tekemisissä samojen naamojen kanssa...

Ihmettelen sitä keskustelua, mikä syntyvyyden ennakoituakin kovemmasta romahtamisesta on syntynyt. Tai en niinkään sitä, että asia herättää keskustelua, vaan sitä, että tilanteen syyt ovat olevinaan niin epäselvät. Työelämä ja sitä myöten taloustilanne on epävarmaa lapsentekoiässä olevilla, stressin aiheita ja ihmisaivojen keskittymisestä kilpailevia tekijöitä on monia, on ilmastokriisiä ja maailmantalouden ja -politiikan heittelyä ja ties mitä mietittävää, koulujen ja sote-palveluiden tila epäilyttää ja kaiken lisäksi pysyvien parisuhteiden muodostuminen on haastavampaa kuin ennen. Eikö tässä nyt ole jo monia ilmiselviä syitä sille, miksi lastensaantia lykätään tai mukulat jätetään pullauttamatta?  Luultavasti monella yksittäisellä ihmisellä tai parilla on omat vastauksensa sille, miksi juuri he eivät ole paraikaa lapsia vääntämässä, kun tällaisessa individualistisessa ja kuplautuneessa maailmassa elellään. Osa päättää itse, ettei hanki jälkikasvua, osa tyytyy kohtaloon...