Työelämä ja sitä myöten taloustilanne on epävarmaa lapsentekoiässä olevilla, stressin aiheita ja ihmisaivojen keskittymisestä kilpailevia tekijöitä on monia, on ilmastokriisiä ja maailmantalouden ja -politiikan heittelyä ja ties mitä mietittävää, koulujen ja sote-palveluiden tila epäilyttää ja kaiken lisäksi pysyvien parisuhteiden muodostuminen on haastavampaa kuin ennen. Eikö tässä nyt ole jo monia ilmiselviä syitä sille, miksi lastensaantia lykätään tai mukulat jätetään pullauttamatta?
Luultavasti monella yksittäisellä ihmisellä tai parilla on omat vastauksensa sille, miksi juuri he eivät ole paraikaa lapsia vääntämässä, kun tällaisessa individualistisessa ja kuplautuneessa maailmassa elellään. Osa päättää itse, ettei hanki jälkikasvua, osa tyytyy kohtaloonsa, osa epäröi ja sitten on niitä, jotka yrittävät ja yrittävät.
Todennäköisesti ei ole mitään taikasauvaa, jota heilauttamalla tilanne paranisi. Silloin maailman käytännössä pitäisi muuttua toisenlaiseksi, tai yksittäisten ihmisten elämissä täytyisi tapahtua jotain - mitä kenenkäkin tapauksessa, sitä voi olla vaikea sanoa, kun tilanteitakin on niin monenlaisia. Ehkä maailma nyt vain on ajautunut tällaiselle tolalle eikä kelloa voi kääntää taaksepäin, tässäkään asiassa.
En itsekään olisi päättänyt hankkia lasta, jos en olisi sattumalta viitisen vuotta sitten tavannut nykyistä miestäni. On tuuripeliä, kohtaako oikeanlaisen ihmisen ja saako rakennettua pitävän suhteen, johon molemmat haluavat vielä kakarankin pyörimään. Ihmiset ovat hyvin vaativia ja samalla monesti myös vaativissa elämäntilanteissa, mitä perheen perustamiseen tulee.
Välillä vieläkin vähän tuskailen sen ajatuksen kanssa, oliko tähän saumaan nyt fiksua ryhtyä paksuksi, kun itselläni ei ole pysyvää työsuhdetta. Toisaalta, jos sitä olisin alkanut odotella, kukaan ei tiedä, miten olisi käynyt. Noin vuosi sitten, 35 vuotta täyttäessäni, mietin, millaisena näen elämäni nelikymppisenä. Se oli välitilinpäätös. Minulla oli kaksi toivetta: varmempi paikka työelämässä eli unelmatyö, ja perhe.
Ensin mainittua olen tavoitellut jo hyvän aikaa, ja edistynyt pienin askelin. Työelämässä muu ei oikeastaan ole mahdollistakaan, sillä kyse on myös henkilökohtaisesta kasvusta. Välillä olen turhankin kriittinen itseäni kohtaan työmielessä. Vertaan itseäni aina kulloisiinkin kollegoihini, mikä on tavallaan tervettä ja kehittävää, mutta polkuni on tietysti erilainen kuin muilla, minkä takia liian tiukka vertailu ei ole mielekästä. Yritän koko ajan pyrkiä yhtä hyvään kuin työtoverit eri ympyröissä, mikä luo itselleni paineita. Lisäksi vertaan itseäni tietysti ikätovereiden tilanteisiin. Tietynlaista kehittymisen painetta pitääkin olla, mutta toisinaan olisi kai hyvä muistaa kiittää itseään ponnistuksista ja olla tyytyväinen siihen, mitä jo on. Ja muistaa, etten ole kukaan muu kuin minä itse, enkä siis voi kilpailla kuin itseni kanssa.
Kolmekymppisenä tavoitteitani olivat maisterin paperit, paluu omalle alalle intin jälkeen, parisuhde ja muuta mukavaa, kuten työ- ja muita kokemuksia maailmalta. Lähtötilanne kuusi vuotta sitten oli kiikkerä (ei voida puhua puhtaasta nollasta, sillä ilman aiempaa koulutusta, työkokemusta, parisuhteita ja matkoja en olisi mitenkään voinut jatkaa siitä, mistä lopulta jatkoin seikkailujani), ja siihen nähden saavutettavaa on nyt huomattavasti vähemmän. Muistan hyvin sen epätoivon tunteen, joka mielessäni vallitsi, kun ajattelin, mitä kaikkea minun pitäisi olla ja tehdä. Se ei tuntunut mahdolliselta, ja lopulta se kuitenkin oli. Panikoin silloin liikaa, ja nyt jälkikäteen en ymmärrä, miksi.
Mietin, kuinka moni lamaantuu samassa tilanteessa: kun huomaa, ettei 30-vuotiaana olekaan sitä aikuiselämää, mihin on vanhemmilta saanut mallin? Ei omistakaan taloa tai edes autoa, ei ole perhettä tai parisuhdetta eikä ehjää uraa tai vakituista työpaikkaa - ehkä edes omaksi koetulta alalta. Se on hyvin masentava huomio. Varsinkin, jos on mielestään tehnyt kaiken suurinpiirtein oikein.
Ehkä siinä vaiheessa osa ihmisistä antaa periksi. Turhautuu, syrjäytyy, ryhtyy rellestämään, hankkiutuu sairauseläkkeelle, leimaa itsensä huonoksi ihmiseksi. Tai sitten vain unohtaa osan vaatimuksista, kuten jättää treffailun väliin tai tyytyy kevytsuhteisiin ja keskittyy uraan ja matkusteluun tai muuhun. Koska työelämäänsä pystyy usein vielä jotenkuten vaikuttamaan, mutta ihmissuhteita ei voi pakottaa. Hanki siinä sitten heti ensimmäiseksi vauva...
Työpaikan varmuus on tosiaan se tekijä, joka on minulla nyt kiikunkaakun. Siihen en täysin itse näytä pystyvän vaikuttamaan. Niinpä satsasin nyt perheeseen: perusrakenteet olivat kunnossa sitä varten ja kello käy. Tätä päätöstä ei olisi voinut loputtomiin lykätä, ainakaan ilman lisäkustannuksia ja -paineita. Kaikkein kamalintahan olisi, jos nelikymppisenä ei olisi kumpaakaan niistä asioista, joita on tavoitellut ja kaivannut. Vaikka onko 40 jokin todellinen rajapyykki millekään? Noh, ainakin sille perheelle. Ja toki työelämänkin juoksun kannalta. Onhan tämä kallista aikaa.
Sekä vauvan faija että minä täytämme pian vuosia, ja beibi saapuu maailmaan mahdollisesti siinä välissä. Uskomatonta, että olemme tässä pisteessä, ja hän on todellakin valmis syntymään. En jää kaipaamaan raskausaikoja, mutta olen iloinen läheisiltä saadusta tuesta ja kaikesta, mikä on lopulta mennyt ihan hyvin.
Kommentit
Lähetä kommentti