Laskettuun aikaan on vajaa viikko. Uskon ja toivon, että vauva pian putkahtaa maailmaan. Öisin olen viimeisinä viikkoina saanut unta yleensä vasta aamuyöstä närästyksen, nälän, närästykseen liittyvän pahoinvoinnin, sylkykupin kurkottelun, nilkkojen pakotuksen ja pikkuruisen häiritsevän kovien liikesessioiden vuorotellessa. Myös mieheni on saanut unettomuudesta osansa, sillä kuorsaukseni kantautuu kuulemma korvatulppienkin läpi.
Päivisin en välillä jaksa tehdä mitään hyödyllistä, toisinaan taas onnistun naputtelemaan jotain ajatustyötä vaativaa, kuten kirja-apurahahakemuksen tai muuta tuleviin työhaaveisiin liittyvää. Jos joudun matkaamaan päivän aikana asioille Selloon asti, käymään kaupassa, laittamaan ruokaa, pyykkäämään tai muuta vastaavaa, on turha kuvitella, että saman vuorokauden sisällä kykenisin enää henkisen puolen saavutuksiin. Sinne ne kohtuun vaan energiat virtaavat. Jämillä yrittää äiti sitkotella hengissä.
Joku voi ehkä ihmetellä, että eikö bloggaaminen vaadi ponnistelua? Ei oikeastaan. Tämähän on kuin yksipuolista kuulumisten vaihtoa. Joskus en jaksaisi oikein puhelimessakaan höpistä, saati tavata sukulaisia, tuttavia tai kavereita tai hirveästi näpytellä pikaviestimissä, koska aito ja reaaliaikainen vuorovaikutus vie enemmän voimia kuin pelkkä monologin vuodatus.
Journalistisen jutun kirjoittamiseen verrattunahan tämä ei ole mitään, sillä toimittajan työssä on kiinnitettävä huomiota paitsi faktoihin, journalistin etiikkaan, rakenteeseen, kieliasuun ja ilmaisuun, myös tehtävä haastatteluita ja luettava lähdeaineistoa, joihin juttu pohjautuu. Siinä joutuu oikeasti miettimään, vääntämään, kääntämään, tiivistämään, tulkkaamaan ja pohtimaan asioita. Parhaassa tapauksessa tekstin oheen on otettava ja käsiteltävä myös kuvat tai videota, ja jutusta saattaa joutua sorvaamaan myös eri versioita printtiin ja verkkoon. Ja jaettava juttua somessa sekä vastattava mahdollisiin kommentteihin, tehtävä mahdollisia korjauksia ja oikaisuja ja oltava valmiina myös jatkojutun tekoon.
Tällainen huvikseen postailu ei paljoa vaadi, paitsi levottomat sormet.
Apurahahakemusten työstäminen on vienyt kirjaani taas eteenpäin, sillä olen joutunut tiivistämään ja käymään läpi sen ideaa, rakennetta ja punaista lankaa. Synopsis ja juoni ovat jo aiemminkin olleet valmiina, mutta nyt niitä on ulkopuolisille esitellessä täytynyt punnita entistä tarkempaan. On helpompaa karsia tekstistä matkan aikana mukaan tarttuneita turhakkeita ja korostaa pääasian kannalta merkityksellisiä seikkoja. Enkä mieti niinkään sitä, että millainen kirja myisi, vaan mikä on ajankohtaista, kiinnostavaa ja sellaista, mitä haluan tuoda esille ja havainnollistaa tekstilläni? Mistä minä aidosti haluan kertoa ja miten, mihin tahdon laittaa aikaani ensi vuonna lapsenhoidon ohessa? Kuka on tämä kirjailija nimeltä Eira Talka?
Ei ole mitään mieltä kirjoittaa parin sadan sivun mittaista teosta, jos sitä ei aidosti halua tehdä ihan itsensäkin vuoksi.
Olen myös jatkanut työhistoriani läpikäymistä. Vauvanhuonetta siivotessa löysin muutaman vuoden takaisia lehtiä, joissa oli juttujani. Niitä oli nyt huomattavasti helpompi arvioida kuin tuoreeltaan, jolloin itsekritiikki on suurimmillaan. En esimerkiksi välttämättä vielä kykenisi arvostelemaan tänä tai viime vuonna kirjoittamiani tekeleitä samaan tapaan, etäisyyden tuoman objektiivisuuden kautta. Pohdin myös erilaisia toimituskulttuureita, joihin olen vuosien varrella tutustunut. Mistä pidin ja mistä en? Millainen vaikutus erilaisilla kulttuureilla on työhöni ja identiteettiini ollut? Mitä voisin itse jatkossa tehdä mahdollisesti toisin, ja mitä tulevaisuuden työympäristöltäni toivon ja odotan?
Ainakin rehellisyys, avoimuus, henkinen turvallisuus, kasvun mahdollisuus ja yhteistyön sujuvuus ovat tekijöitä, joita vaatisin ja olisin valmis tarjoamaan. Luovassa tietotyössä nämä ovat asioita, joiden on oltava pitkällä aikavälillä kunnossa. Muuten kenelläkään ei ole kivaa.
Lapsi on sellainen identiteetin muokkaaja, että se laittaa väkisinkin miettimään arvoja ja tekemisiä uusiksi. Millaisen ihmisen mallin haluan antaa jälkeläiselleni? Millainen se todellisuus on, johon hän syntyy ja jossa kasvaa? Mitä äiti tekee ja miksi? Mikä äidille on tärkeää lapsen lisäksi?
Ajattelen usein myös omia vanhempiani. Se tapahtuu kuin itsestään: Miten isäni aina reagoi asioihin, millainen äitini luonne on? Mitä piirteitä heissä arvostan, ja millainen toisaalta en itse haluaisi olla? Sellaista tämä vanhemmaksi tuleminen näköjään on.
Onneksi minulla ja miehelläni on samankaltaiset arvot ja tavoitteet kasvatuksessa, joten ainakaan siinä ei pitäisi tulla suuria erimielisyyksiä. Tasa-arvoisuus, reiluus, rehtiys, avoimuus, avomielisyys ja uteliaisuus monenlaisia asioita kohtaan, ahkeruus ja sinnikkyys mutta samalla itsensä ja muiden hyväksyminen hyvine ja heikkoine puolineen... Näitä perinteisiä arvostuksia.
Fyysiset tuntemukseni kertovat, että syntymän hetki todellakin lähestyy. Paine lantion seudulla vain kasvaa. En enää tahdo jaksaa kannatella tätä vatsaa. Ehkä itsensä löytämisen tunne ja luovuuden puuskakin liittyvät siihen, että elimistöni tuottaa pian elävän taideteoksen.
Kommentit
Lähetä kommentti