Vartaloni ei ole koskaan muuttunut näin paljon näin lyhyessä ajassa. En tarkoita ainoastaan ulkonäköä, vaan elimistöni tuntemuksia, tarkoitusta ja toimintaa. Kaikki on minulle uutta, mutta silti sellaista, mikä on ollut minussa aina - uinuvana potentiaalina.
Tämä muutos, raskaus, herättää monenlaisia muistoja vuosien varrelta. Erityisesti ruumiiseen liittyviä.
Kuopion kouluhyökkääjän ja entisen koulukiusatun tapaus esimerkiksi muistutti minua elävästi omasta menneestäni koulukiusattuna. Lukiessani viime aikojen murheellisia uutisia sain yhtäkkisen flashbackin eräästä tilanteesta rippileirin ajoilta. Yläasteikäisenä arki oli jatkuvaa identiteettikamppailua. Elämä pienellä paikkakunnalla tuntuu lapsesta ja nuoresta tavattoman vaikealta, jos kokee tulevansa tunnetuksi lähinnä vain koulukiusattuna. Näin oli minullakin.
Rippikoulu vaikutti pelastukselta: leirille tulisi nuoria toisesta koulusta, toiselta puolelta kaupunkia, eikä tarvitsisi olla tekemisissä samojen naamojen kanssa kuin kouluarjessa. Saisin viimeinkin mahdollisuuden esittäytyä ja tulla nähdyksi sellaisena kuin itse haluaisin, voisin löytää uusia tuttavuuksia, kokea huolettomuutta ja iloa. Saisin tietää, miltä tuntuu olla ei-kiusattu.
Tietenkään kaikki ei mennyt ihan niin ruusuisesti kuin haaveissani odotin. Jos on tullut pitkiä aikoja kiusatuksi ja elää jatkuvassa henkisten hyökkäysten pelossa, ei varaukseton muihin tutustuminen ole teininä kovin helppoa, jos se ei sitä muutenkaan ole. Minua ujostutti eikä edelleenkään ollut vaivatonta luottaa muihin ja olla kuin ei mitään. Kaikki tuntui alkuun sujuvan kuitenkin kohtuullisen hyvin, kunnes kuulin erään keskustelun.
Leirillä ollut tyttö, en enää muista kuka, kysyi eräältä pojalta, kuka mahdoin olla. Pojan vastaus oli musertava, varsinkin kun en edes tuntenut häntä: "Se on yksi koulukiusattu". Haaveeni mukavasta kesästä murskautuivat siihen. En päässyt minnekään pakoon tuota häpeällistä ja piinaavaa todellisuutta. Se nielaisi minut ja pakotti sopeuttamaan kaiken toimintani alleen, koska aina joku tuntui tietävän, että olin jotenkin epäkelvollinen.
Ruumiillisuuteen tuo kiusaamismuisto liittyy niin, että kiusaaminen kohdistui pieniin tisseihini. Selasin vastikään muuttojen yhteydessä vanhoja päiväkirjojani, ja todellakin, uudet lukuvuodet yläasteella alkoivat tapauksessani poikkeuksetta niin, että joku pojista pilkkasi "vieläkin kehittymättömiä rintojani". Minua haukuttiin tästä syystä pojaksi. Lisäksi minua nimiteltiin nörtiksi, koska en kuulunut ikäluokkani bilettäjiin ja rellestäjiin.
(Kärsin mollaamisen ja syrjinnän aiheuttamasta henkisestä alennustilasta pitkään, sillä esimerkiksi lukiossa aloin saada paniikkikohtauksia enkä kyennyt esiintymään luokan edessä. Tästä syystä arvosanani alenivat jopa suosikkiaineissani. Yläasteenhan päätin yhdeksän keskiarvolla, mutta lukiossa lukema tipahti kasiin. Ylioppilaaksi tulo ja jatko-opintoihin muualle pääseminen olivat hartaasti odotettu taivaan lahja. Kaipasin jo todella kipeästi uudenlaisia kokemuksia minuudesta ja kaikesta siitä, mitä voisin olla. Tiesin, että todellisuudessa halusin olla esillä ja tehdä vaikka mitä, mutta pelkoni ja ulkopuolelta tulevat paineet estivät minua elämästä unelmiani. Itkin ylppäriaamuna salaa vuolaasti, sillä kukaan ei tiennyt, miten paljon se päivä merkitsi minulle.)
Aika kului. Minä muutuin, ulkoisesti ja sisäisesti. Päädyin opiskelemaan toimittajaksi ja aloitin myös kesätyöt kaupunkilehden toimittajana kotiseudullani. Rippileiristä oli aikaa viisi vuotta, kun harrastuksiltaan vauhdikas nuorimies, jota tapailin jätti minut. Perustelut kuuluivat: "Olet liian tyttömäinen." Se oli ensimmäinen kerta, kun sydämeni särkyi. En kuulemma ollut sellainen nainen, joka kykenisi kiipeämään Espanjan korkeimman vuoren huipulle. Käytin liikaa korkokenkiä ja huulipunaa ollakseni tällainen "oikeanlainen nainen". Niin ne arvostukset muuttuvat ja ironia seuraa perässä.
Vaan eipä tarina siihen päättynyt. Sattumaa tai ei, muutaman vuoden kuluttua olin kiivennyt sekä Teiden että Afrikan suurimman vuoren Kilimanjaron korkeuksiin. Niin päättyi naisellinen missikisa-aikakauteni, kun erosin ensimmäisestä avomiehestäni. Oli aika palata tutkimaan "poikamaista" puoltani, jonka teininä epätoivoisesti halusin hylätä. Tahdoin taas päästä tekemään ja kokemaan kaikkea erilaista ilman esteitä. Matkustella vaikka yksin vastakkaiselle puolelle maapalloa, edetä uralla vaikka valtakunnallisiin välineisiin asti, liikkua vaikka yli kymmenen tuntia viikossa, hakea vaikka asepalvelukseen.
Vuodet vierivät. Sittemminkin on sattunut ja tapahtunut. Minusta ja vartalostani on lopulta ollut moneen. Aina on joku, joka kritisoi, aina joku, joka tykkää. Oli se sitten missiemo, yliluutnantti, ex-poikaystävä, graduohjaaja, päätoimittaja, haastateltava, lukija tai kuka tahansa. Tärkeintä on aina ollut se, mihin olen itse ajatellut riittäväni, eivät ulkopuoliset mielipiteet. Jälkimmäiset toki vaikuttavat ihmiseen, paljonkin, mutta ne ovat hyvin summittainen ja häilyvä mittari sille, mikä todellisuudessa on mahdollista. Itseään ei kannata liikaa yhdenlaisen mielipiteen perusteella rajata, ehkä se on tarinan opetus. Muuten voi jäädä paljon mielenkiintoista näkemättä ja kokematta.
Nyt elimistöni tuottaa uutta elämää ja rintani ihan oikeaa äidinmaitoa. Minusta tuntuu, että kroppaani itseni lisäksi lähimmin tutustunut olento ei osaa keksiä siitä kritiikkiä.
Niin nurinkurista kuin se onkin, maailman pienin ja kokemattomin ihminen kertoo, mikä on perimmäinen totuus. Se, että tärkeimmille kelpaamme sellaisina kuin olemme. Tärkeintä on elämä, niin täydellisenä ja samalla epätäydellisinä kuin se tapahtuu.
Kommentit
Lähetä kommentti