Vuosi ja vuosikymmen valuvat kohti loppuaan.
Yöllisen vauvan vahtivuoron aikana olen monen kuukauden tauon päätteeksi saanut romaania jatkettua. Luulin jo, etten saisi ikinä mitään aikaiseksi, mutta joskus vauvelikin väsähtää ja itsellä riittää vielä tarmoa. Muutin vähän kertomuksen lopun hännän juonikuviota siistimäni käsikirjoitusrungon mukaiseksi. Siistiminen oli tarpeen apurahahakemukseen liittämääni synopsista varten. Apurahoja ei tullut, mutta arvasin sen. Hakijoita oli paljon, ja varmasti nimekkäämpiä ja pitkäaikaisempiakin kirjailijuuden harrastajia tai ammattilaisia. Tulipa ensimmäistä kertaa lähetettyä apurahahakemuksia.
Kirjan sisältö vaikuttaa edelleen järjelliseltä tuotokselta. Yllättävän paljon sitä onkin saanut yhtenäistä tarinaa selkeään muotoon. Nautin kirjoittamisesta, mielikuvituksen ja kielen käyttämisestä, lähdemateriaalien etsimisestä ja hyödyntämisestä, juonen punomisesta ja sen aukkojen tilkitsemisestä, maailman pohtimisesta, henkilöhahmojen rakentamisesta... Tätäkin puolta kirjoittamisesta on mukava harjoituttaa.
Kesään mennessä versio, reilut 200 sivua, saisi olla suurin piirtein valmis. Muutaman sivun viikkotahdilla ja itsekurilla onnistuu. Kesällä aion hioa tarinan vielä parhaaseen kuosiin ja syksyn lähetessä laittaa eteenpäin kustantamoille.
Tämä vuosi oli kyllä hyvä. Näin suurta henkistä, fyysistä ja sosiaalista muutosta harvoin tulee koettua. En ole koskaan ennen viettänyt näin valtavasti aikaa toisen ihmisen seurassa, ikinä. Näitä pieniä breikkejä lukuun ottamatta vauva on iholla, vieressä, sylissä tai näköetäisyydellä lähes taukoamatta (ja on hän nytkin näköetäisyydellä). Samalla olen saanut kokea oman jälkeläisen ensimmäiset riemastuttavat hymyt ja jokellukset, mutta myös sen raivon ja ahdistuksen, joka tuoreen vanhemman yllättää niinä hetkinä, kun ei oikein jaksaisi sitä yhtä ja samaa. Karkeasti ottaen joka toinen päivä on hieno ja positiivisesti yllättävä ja koen itseni professionaaliksi äidiksi, joka toinen taas masentava ja täynnä harmeja ja haluaisin unohtaa koko homman, koska olen ihan kelvoton ja surkea. Se on täysin normaalia ja kuuluu vanhemmuuteen.
Vuosikymmeneen on mahtunut yksi nuori aikuisuus ja aikuiseksi kasvaminen talouskriisin jälkimainingeissa. Nykytilanteeni on toisaalta täysin luonnollinen, mutta toisaalta hämmentävä. Viisi vuotta sitten en olisi uskonut siihen, että minullakin olisi näin pian perhe. Olisin hyvin voinut olla Sisko Savonlahden romaanin 34-vuotias pätkätyöläissinkku. Biletys on ohi, tai muuttanut muotoaan. Tapaamiset perheellisten kavereiden kanssa ovat lyhyitä ja sisältävät enemmän vauva- ja lapsi- kuin aikuispuhetta. Ei sanaakaan ihmissuhteiden ja elämän syväanalyyseista. Niin klisee, mutta niin outoa. Eihän näin pitänyt käydä. Tämä oli joskus se kauhukuva elämästä, tai jotain hyvin kaukaista ja epäilyttävää ainakin. Mutta tämä on nyt tätä, ainakin hetken aikaa.
Tammikuussa alan käydä salilla noin vuoden tauon jälkeen. Lapsivuodeajan vaivat ja kivut väistyivät pari kolme viikkoa sitten. Ylikiloja on jäljellä vielä muutama, vatsa vähän pömpöttää ja tukilihakset pitäisi saada kuosiin. Jälkitarkastuksessa kaikki oli kunnossa. Vauvakin kehittyy hienosti ja voi isosti ja pulleasti. Olen varannut meille ensimmäisen yhteisen aktiviteetin ensi vuodelle, Tapiola Sinfonietan äiti-lapsikonsertin. Vielä kun saataisiin isälle ja äidille yhteistä aikaa, niin elämä olisi toimiva kolmiodraama. Kaikki on mahdollista, lapsenkin kanssa.
Yöllisen vauvan vahtivuoron aikana olen monen kuukauden tauon päätteeksi saanut romaania jatkettua. Luulin jo, etten saisi ikinä mitään aikaiseksi, mutta joskus vauvelikin väsähtää ja itsellä riittää vielä tarmoa. Muutin vähän kertomuksen lopun hännän juonikuviota siistimäni käsikirjoitusrungon mukaiseksi. Siistiminen oli tarpeen apurahahakemukseen liittämääni synopsista varten. Apurahoja ei tullut, mutta arvasin sen. Hakijoita oli paljon, ja varmasti nimekkäämpiä ja pitkäaikaisempiakin kirjailijuuden harrastajia tai ammattilaisia. Tulipa ensimmäistä kertaa lähetettyä apurahahakemuksia.
Kirjan sisältö vaikuttaa edelleen järjelliseltä tuotokselta. Yllättävän paljon sitä onkin saanut yhtenäistä tarinaa selkeään muotoon. Nautin kirjoittamisesta, mielikuvituksen ja kielen käyttämisestä, lähdemateriaalien etsimisestä ja hyödyntämisestä, juonen punomisesta ja sen aukkojen tilkitsemisestä, maailman pohtimisesta, henkilöhahmojen rakentamisesta... Tätäkin puolta kirjoittamisesta on mukava harjoituttaa.
Kesään mennessä versio, reilut 200 sivua, saisi olla suurin piirtein valmis. Muutaman sivun viikkotahdilla ja itsekurilla onnistuu. Kesällä aion hioa tarinan vielä parhaaseen kuosiin ja syksyn lähetessä laittaa eteenpäin kustantamoille.
Tämä vuosi oli kyllä hyvä. Näin suurta henkistä, fyysistä ja sosiaalista muutosta harvoin tulee koettua. En ole koskaan ennen viettänyt näin valtavasti aikaa toisen ihmisen seurassa, ikinä. Näitä pieniä breikkejä lukuun ottamatta vauva on iholla, vieressä, sylissä tai näköetäisyydellä lähes taukoamatta (ja on hän nytkin näköetäisyydellä). Samalla olen saanut kokea oman jälkeläisen ensimmäiset riemastuttavat hymyt ja jokellukset, mutta myös sen raivon ja ahdistuksen, joka tuoreen vanhemman yllättää niinä hetkinä, kun ei oikein jaksaisi sitä yhtä ja samaa. Karkeasti ottaen joka toinen päivä on hieno ja positiivisesti yllättävä ja koen itseni professionaaliksi äidiksi, joka toinen taas masentava ja täynnä harmeja ja haluaisin unohtaa koko homman, koska olen ihan kelvoton ja surkea. Se on täysin normaalia ja kuuluu vanhemmuuteen.
Vuosikymmeneen on mahtunut yksi nuori aikuisuus ja aikuiseksi kasvaminen talouskriisin jälkimainingeissa. Nykytilanteeni on toisaalta täysin luonnollinen, mutta toisaalta hämmentävä. Viisi vuotta sitten en olisi uskonut siihen, että minullakin olisi näin pian perhe. Olisin hyvin voinut olla Sisko Savonlahden romaanin 34-vuotias pätkätyöläissinkku. Biletys on ohi, tai muuttanut muotoaan. Tapaamiset perheellisten kavereiden kanssa ovat lyhyitä ja sisältävät enemmän vauva- ja lapsi- kuin aikuispuhetta. Ei sanaakaan ihmissuhteiden ja elämän syväanalyyseista. Niin klisee, mutta niin outoa. Eihän näin pitänyt käydä. Tämä oli joskus se kauhukuva elämästä, tai jotain hyvin kaukaista ja epäilyttävää ainakin. Mutta tämä on nyt tätä, ainakin hetken aikaa.
Tammikuussa alan käydä salilla noin vuoden tauon jälkeen. Lapsivuodeajan vaivat ja kivut väistyivät pari kolme viikkoa sitten. Ylikiloja on jäljellä vielä muutama, vatsa vähän pömpöttää ja tukilihakset pitäisi saada kuosiin. Jälkitarkastuksessa kaikki oli kunnossa. Vauvakin kehittyy hienosti ja voi isosti ja pulleasti. Olen varannut meille ensimmäisen yhteisen aktiviteetin ensi vuodelle, Tapiola Sinfonietan äiti-lapsikonsertin. Vielä kun saataisiin isälle ja äidille yhteistä aikaa, niin elämä olisi toimiva kolmiodraama. Kaikki on mahdollista, lapsenkin kanssa.
Kommentit
Lähetä kommentti