Mietin toisinaan itsekseni, miten kertoisin itsestäni vaikkapa työkaverille, jotta hän ymmärtäisi, millainen olen. Ihmiset olettavat yleensä minuun tutustuessaan, että olen 20-30-vuotias nuori, joka bilettää viikonloppuisin eikä minulla ole historiaa enkä ikinä ole tehnyt tai kokenut mitään. Olen vasta valmistunut korkeakoulusta ja tämä on ensimmäinen työpaikkani. Eivätkä he tämän arvion tehtyään kysy minulta mitään henkilökohtaista, järkyttyvät vain, kun heille lopulta jotenkin selviää, etten mitenkään voi olla parikymppinen ja että minulla täytyy olla edes jonkinlainen elämä takananikin.
Eivät he siltikään kysy juuri mitään, tai se on harvinaista. Siis kukaan missään, paitsi matkoilla ulkomailla, jolloin se ikään kuin kuuluu protokollaan. Ja kaikki tavatut ihmiset ovat sata kertaa kiinnostavampia kuin ihan samat asiat kokeneet naapurit kotipuolessa.
Jos he kuitenkin joskus kysyisivät, sillä joskus harvoin niinkin sattuu, mietin kertovani itsestäni vaikka tähän tyyliin:
"Kolmisen vuotta sitten kaikki muuttui. Jos pitäisi kuvailla harrastuksiani, niin niillä main kolme tärkeintä olivat lähes pakonomainen salitunneilla käynti ja juoksu pari kolme kertaa viikossa... Seikkailumatkat eri puolille maailmaa muutamaan yleensä uuteen maahan vuosittain... Ja ehkä kokkaaminen, aina uusia reseptejä ja eri puolilta maailmaa, olen ruoanlaitossa ihan hyväkin, vaikka itse sanonkin..."
"Tultuani raskaaksi ja saatuani poikani, sekä vähän koronankin vaikutuksesta, harrastukseni ovat melkein täysin muuttuneet. Nykyisin kolme tärkeintä ovat lukeminen, kirjoittaminen ja edelleen se kokkaaminen. Olen aiemminkin lukenut ihan kohtuullisesti, mutta nyt se on vielä korostunut. Tänä vuonna esimerkiksi olen lukenut vajaat 70 kirjaa laidasta laitaan, faktaa ja fiktiota, sieltä sun täältä ja eri aikakausilta... Kirjoitan kolmatta vuotta romaanikäsikirjoitusta, josta toivottavasti vielä tulee kirja... Laitan edelleen mielelläni monipuolista ruokaa ehtiessäni..."
En tiedä, esittelisinkö itseäni koskaan näin laveasti ja kehuskellen. Mutta sitä on kiva kuvitella kaikenlaista.
Ja näin elämäni on todellakin muuttunut viime vuosina.
Tämän vuoden muutos kotiäidistä työssä käyväksi äidiksi oli yllättävänkin sujuva. Pelkäsin alkujaan äitiydessä sitä, että äitejä jotenkin syrjittäisiin kovasti työmarkkinoilla. Ikään kuin työmarkkina ei olisi äitejä pullollaan! Miten ihmeessä yhteiskunta pyörisi, jos kaikki äidit jäisivät järjestäen kotiin ja heidät sinne pakotettaisiin - ei mitenkään. Olen varmasti kirjoittanut tästä pelosta aiemminkin.
No mutta sainkin keväällä toimittajan määräaikaisen paikan paikallislehdestä, kuten tiedämme, hommasimme auton ja lähdin töihin miehen jäädessä osaksi kesää pojan kanssa kotiin. Eikä kukaan kokenut äitiyttäni ongelmaksi!
Syksyllä työt jatkuivat samassa työpaikassa, ja ne jatkuvat edelleen vuodenvaihteen ylikin ja pidemmälle. Ja me olemme etsineet isompaa kotia lähempää työpaikkaani. On hyvin mahdollista, että vuoden alussa pääsemme muuttamaan. Tulevaisuus, jota en koskaan kuvitellut itselleni: oma koti omalla pihalla pienessä kaupungissa muiden pienten kotien seassa. Miten tavanomaista, pikkuporvarillista, keskiluokkaista, turvallista.
Standardista poiketaksemme, huh, olemme kuitenkin muuttaneet nimenomaan minun töideni takia. Siitä olen jollain lailla ylpeä. En kestäisi, jos olisimme muuttaneet miehen työn takia, se kuulostaa kuin jonkin valmiin, mielikuvituksettoman kaavan seuraamiselta. Se olisi minusta hirveää.
Olen ajatellut monesti olevani onnekas, koska saan tehdä oman alani töitä äitinä, ja että mies ottaa yhtä paljon vastuuta lapsenhoidosta kuin minäkin. Joskus enemmänkin. Ei se kuitenkaan tunnu itsestäänselvyydeltä, eikä kaikilla miehillä ole työtä, jota voisi tehdä kotoa käsin. Minun on voitava käyttää päätäni, saada oppia, uppoutua haastateltavien monenlaisiin maailmoihin, päästävä tekemään töitä.
Se on ehkä oleellisinta minussa. Lopulta. Eivät niinkään harrastukseni. Ja sen työkaverini oletettavasti tietävät.
Myös poikani puhuu, puhuu ja puhuu. Käyttää sanojen maailmaa, seikkailee siellä. Oppii ulkoa laulujen lyriikoita, fraaseja, monenlaisia tietoja ja sanoja tästä maailmasta. Se on kaiketi meissä oleellista. Se on meidän juttu.
Edelleen toisinaan kohtaan ihmisiä, jotka vähättelevät paikallislehdessä työskentelyä. Se on vähän lannistavaa. Heihin törmää aina silloin tällöin. Usein he ovat haastateltavia, jotka ovat olleet tekemisissä isompienkin medioiden kanssa, En tiedä, miksi he ajattelevat, että paikallislehti olisi huonompi työpaikka kuin jokin muu, isompi, nimekkäämpi. Ehkä heille ulkoinen status on arvokkainta. Minulle ei. Minusta on tärkeämpää tehdä työnsä hyvin, oli missä oli.
Olen tavannut monta terävää, kokenutta ja vuosikymmentenkin jälkeen yhä työstään innostuvaa paikallislehtitoimittajaa, jotka tuntevat alueensa uutisaiheineen kuin omat taskunsa. He tietävät lähestulkoon kaiken tarvittavan ja osaavat ammattinsa erinomaisesti. Huomaavat uutisen sekunnissa ja tietävät, mistä kaivaa lisää tietoa. Ihailen heitä, kuten myös erinomaisia paikallisoppaita lomakohteissa, niitä jotka ovat asuneet seudulla vuosia ja taas vuosia, ja tuntevat historian, luonnon, ihmiset, kulttuurin, tavat... Liikkuvat ja puhuvat sulavasti, hiottuja ratoja, eivät eksy milloinkaan, terästyvät kohdatessaan jotain yllättävää tutussa maastossa, innostuvat harvinaisista sattumista kuin pikkulapsi. Ei sellaista voi kuin katsoa ylöspäin. Sellaisella ammattilaisella voisi minä päivänä tahansa korvata jonkin suuren firman leipiintyneen suojatyöpaikkalaisen. Isoon korporaatioon voi olla helppo piiloutua ja siiloutua, katseilta syrjään, nakkipiiloon vaikka vuosikausiksi, kunnes on jo osa kalustoa, "se nyt vaan on aina tuollainen, anna sen olla, tulokas, ei se siitä muutu eikä siitä pääse eroon ennen eläkettä, anna sen olla, ei se muutakaan osaisi muualla..."
Tärkeintä on se, että innostuu työstään uudestaan säännöllisesti, oppii jatkuvasti sellaista, mitä voi omin päin hyödyntää uusissa ja uusissa jutuissa, aina vain syvemmälle tunkeutuen ja asioiden monimutkaistuessakin, ei jää poteroon tai lokeroon inttämään, että "tämä oli minun paikkani viime vuonnakin, ja sitä edellisenä! En minä ole tuollaisesta kuullut, en tiedä siitä mitään enkä uskalla tai jaksa tietääkään..." En halua muuttua sellaiseksi, älkää antako minun tehdä sellaisia valintoja ikinä.
En halua joutua virran vietäväksi ja ohjailtavaksi. Haluan kulkea omia reittejäni. Tehdä asioita, joita voin itse arvostaa. Jotka olivat oikeita.
Ensi vuonnakin.
Kommentit
Lähetä kommentti