Leikkaan parhaillaan vapaa-ajallani dokumenttia kolmen viikon matkaltani Argentiinan maaseudulle. Hommasin ennen matkaa uuden kameran nimenomaan eksoottisia matkakohteita varten. Vempele on Sony Cyber-shot DSC-RX100 ja sen ideana on olla huomaamaton (potentiaalisia varkaita/ryöstäjiä ajatellen) sekä kuvata mahdollisimman laadukasta videota.
Kamera ei ole mikään valtava tykki erikoisominaisuuksilla, tiedostan tämän, mutta yksityinen matkabudjettini ja statukseni harrastelijana eivät puoltaneet järeämpiä varusteita.
Kirjoitin matkalle alustavan käsikirjoituksen, jota pyrin seurailemaan mahdollisimman kauas. Yllätyksiä toki ilmaantui matkan varrelle.
Matkaseuranani oli latinalaista Amerikkaa jo melko hyvin tunteva suomalaisnainen, josta oli määrä tulla dokumenttini päähenkilö. Emme olleet ennen matkaa tavanneet kertaakaan, mutta kirjoitin hänestä jutun Seikkailijattaret.fi -julkaisuun. Olimme siis jutelleet tunnin verran Facebook-puhelun välityksellä. Juttujemme perusteella päätin lähteä hänen seurakseen Argentiinaan ja varasin piakkoin lentoliput kuukauden päästä starttaavalle reissulle. Kohtasimme viimein kasvokkain hostellin aulassa Buenos Airesissa ja siitä alkoi dokkarin kuvaamiseen perustunut suhteemme.
Olin yllättynyt, miten hyvin ja vakavasti ihmiset suhtautuivat tekemisiini, vaikka aseenani oli todellakin pikkuruinen pokkari. Naisena kohtaa helposti vähättelyä ja odotin, missä kohdassa tällainen alkaisi. Kerran eräs paikallinen vanhempi mies kysyi minut tavatessaan ja kaikenlaisten esittelyjen jälkeen: "Oletko sinä ihan... ammattitoimittaja?" Tyttömäinen ulkonäköni ehkä väliin hämää ihmisiä ja kulttuurierot aiheuttanevat sitä, että nuorta naista on vaikea mieltää "ihan oikeaksi toimittajaksi" eikä vain jonkinlaiseksi harjoittelijaksi.
Matka meni kaikilta osin erittäin sujuvasti ja materiaalia kertyi muistikorteille useiden tuntien verran. Koti-Suomessa ostin koneelleni Power Director 16 -leikkausohjelman. Eräs perhetuttu suositteli myös DaVinci Resolve 14:ää, mutta nörttiavomieheni selvitti, ettei koneeni käyttöjärjestelmä tue kyseisen ohjelman kyseistä versiota, joten PD16:een oli sopeutuminen.
Nyt olen kuukauden aikana aina kalenterin ja jaksamisen salliessa leikellyt teostani muotoon. Kasassa on nyt puolisen tuntia kuvitettuja haastatteluja. Äänen viilailu on hiukan haasteellista kuvauspaikoissa vallinneiden tuuliolosuhteiden takia ja luonnollisesti aina on asioita, jotka olisi voinut tehdä paremmin. Pääosaltaan kuva ja myös ääni ovat ookoo. Nyt tarvitaan spiikkejä, tekstityksiä ja lisää arkielämää paikan päällä esiintuovaa kuvaa.
Päähenkilön osalta ongelmaksi muodostui, että vaikka hän onkin sinänsä kiinnostava tyyppi ja tekee jänniä asioita, hän tuppasi menemään kuvattaessa vähän lukkoon. Ongelmana siis turha suomalaistyyppinen vaatimattomuus. Tätä pyrin teoksessani myös kompensoimaan eri tavoin. Ilman kameran edessä äärimmilleen avautuvaa päähenkilöä dokumenttia ei oikein jaksa seurata.
Jos paikka ja henkilöt olisivat ennalta olleet minulle tuttuja, puhumattakaan hevosista ja maalaiselämästä, joista dokkarin miljöö koostui, onnistunut lopputulos olisi ollut varmempi. Nyt minulla oli vastassa kulttuurillinen ja kielellinen sopeutuminen, uudenlainen askeettisempi elämäntyyli ja lisäksi henkilöhahmoja, joiden kuvaamisessa oli kaikilla omat haasteensa. Luottamuksen luominen kohteisiin näissä oloissa oli oma temppunsa, varsinkin noin lyhyessä ajassa.
Voi olla, ettei työni tule huimaamaan päätä erinomaisuudessaan, mutta olen ainakin oppinut paljon tuon reissun aikana. Eikä se ainakaan ollut ihan helppoa, henkilökohtaisella tai työskentelyn tasolla. Jatkuva eläminen kuvauskohteidensa ja haastateltaviensa kanssa oli vaativaa, kun henkilökohtainen fiilistely ja työnteko sekoittuivat iloisesti. Samalla oppi itse kaikenlaista tulen manaamisesta solmujen tekoon ja ratsastuksen perusteisiin, meinasi päästä monesti hengestään hevosten kanssa temppuillessa ja sitten täytyi vielä pitää fokus siinä dokkarin teossakin: "Onko minulla jo tarvitsemani kuvat?" "Seuraanko minkäänlaista käsikirjoitusta?" "Saisiko tästä uudesta tilanteesta jotain materiaalia dokkariin?" "Minkälaisella virityksellä pystyn korvaamaan Go Pro:n?" "Wupsista, nyt lähti hevonen alla laukkaamaan... Miten tämän saa pysähtymään?"
Yritän tässä kuussa saada homman niin valmiiksi kuin mahdollista. Onhan tästä nyt jotain kättä pidempää jäätävä tallelle. Varsinkin, kun olen kuullut monien ammattilaistenkin epäonnistuneen nimenomaan vierailemani paikan dokumentoinnissa. Antaa ainakin minulle tervettä kilpailumielialaa. :) Mesta on sen verran jumalan selän takana, että sieltä ei uusintaottoja nopeasti haeta ja lisäksi maalaiselämä on sellaista, että koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu eikä kukaan kyllä ala elää minkään käsikirjoituksen mukaisesti.
Kommentit
Lähetä kommentti