Yksi syy sille, miksi halusin oppia ratsastamaan kuin cowboy/gaucho, on kiinnostukseni matkustaa joskus Keski-Aasiaan. Tunnetusti entisessä Tsingis-kaanin valtakunnassa eletään heppojen kanssa kuin Argentiinan aroilla konsanaan. Hinku itään taas johtuu halustani ymmärtää oman piskuisen perheeni historiaa.
Minulle tuli yllätyksenä sekin, että beshbarmak, jota olen pariin otteeseen kotona pyynnöstä valmistanut, tehdäänkin perinteiseen tyyliin hevosenlihasta. Eipä se siis sinänsä yllätä, kun hevoskulttuurista puhutaan, mutta en silti tiennyt, että lihan tässä ruokalajissa kuuluisi nimenomaan olla hevosta. Tätä ei minulle kerrottu!
Mitä kaikkea minä tietämättäni rakastankaan? Kuten sanonta kuuluu, ei voi sanoa rakastavansa tai vihaavansa jotakin, jos ei tiedä, mistä puhuu. Minusta se on hyvin sanottu. Toisesta on aina mukava löytää uusia kerroksia, ihan samalla tavalla kuin itsestäkin.
Ainakin hevosiin rakastuin tässä matkan varrella. Matkalla kohti tuntematonta, suurempaa päämäärää.
Myöhemmin olisi hienoa, päästä paitsi syömään traditionaalisia pöperöitä, myös ratsastelemaan Kiinan rajan tuntumassa sijaitsevaan vuoristoon Kazakstanissa. Se on haaveeni.
(Minusta olisi ollut myös mahtavaa tavata anoppikokelaani, mutta se ei valitettavasti käy päinsä. Ellen sitten taita niskojani tippuessani hevosen kyydistä. Silloin voisin hänet tavata jossakin toisessa ulottuvuudessa. Hän on poistunut keskuudestamme vuosia sitten sairauden takia. Hänellä oli taustallaan hurja kokemus, sillä hän suoritti laillani asepalveluksen, tosin rajan toisella puolella ja vuosikausia sitten. Olisikohan hän uskonut, kun sanon, että: "Aion pitää pojastasi huolta"? (Anoppi, joka oikeasti jossain toisessa maailmantilanteessa olisi voinut tappaa minut!) Kuvittelen, miten hän olisi haastanut minut tarkkuusammuntakilpailuun tai vähintään kokkisotaan, ja ehkä vasta voitettuani täpärästi, hyväksynyt minut poikansa kumppaniksi. Ja sitten vodkaa! :) Näin mielikuvitukseni toimii, totuus olisi varmasti ollut ihan toisenlainen.)
Kaikkein extremeintä olisi mennä naimisiin ratsailla, mahdollisesti metsästyskotkien saattelemana. Jos vihille vietäisiin, niin tämä olisi yksi mielestäni hieno tapa hoitaa seremoniapuoli. Jotain vanhaa, jotain uutta ja näin edelleen.
Pieni ongelma on, että partnerini ei ole ikinä istunut hevosen selässä.
Luotan siihen, että jos minä opin käsittelemään hevosta parissa viikossa, kumppanini suoriutuu siitä parissa päivässä. Eikö miehen pitäisi olla kyvykkäämpi kuin nainen?
No ei kai, tämä oli vitsi. Haluan ajatella, että olemme tasaveroinen ja -arvoinen pariskunta, ja niin käsittääkseni hänkin.
Tosiasia on, että jos istut parin päivän ajan satulassa kahdeksan tuntia melkein putkeen, alat oppia yhtä sun toista. Vaikket olisi koskaan ennen hevosta nähnytkään.
Minä kylläkin harjoittelin usean tunnin eri hevosilla ja erilaisissa tilanteissa ennen parin päivän hevosvaellusta haasteellisissa vuoristomaisemissa.
Upposimme ratsuni kanssa muun muassa suohon (josta hepo osasi omin neuvoin ylös, vaikka ratsastaja meinasi saada sydänkohtauksen siinä vaiheessa, kun elikko oli rintaansa myöten rämeessä), rämmimme läpi muutamat umpipusikot, kiipeilimme ylös ja alas mäkiä ja vuoria, kirmasimme niityillä ja ylitimme jokia hyppien ja kahlaten.
Mahtavinta oli selvitä vahingoittumattomana ja hengissä takaisin. Memento mori.
Ratsastelu on vapautta sisimmissään syvästi rakastavalle itsessään iso juttu. Se on kuin meditaatiota: hetkeen keskittymistä, kommunikaatiota toisen elävän olennon kanssa, vahvana pysymistä ja elinvoiman virtausta suonissa. Siinä todella oppii itsestä ja elämästä, ja se tuo vaeltamiseenkin uuden ulottuvuuden.
Kommentit
Lähetä kommentti