Miten voi ihmistä väsyttääkään 45 minuutin juoksun plus työpäivän seurauksena?
Juoksin todella eilisiltana kuntosalin matolla tuon verran, mikä useiden kuukausien, ehkä jopa vuosien, tauon jälkeen uuvutti yllättävästi.
Taustaksi siis sen verran, että aloitin kestävyysjuoksun 25-vuotiaana, ja siitä lähtien olen pääsääntöisesti lenkkeillyt kolmisen kertaa viikossa näihin päiviin asti. Nyt olen siis 34.
Tosin viimeiset pari vuotta olen kärsinyt flunssakierteestä, joka on tehnyt valtavia katkoja harrastamiseeni. Nyt olen pitkästä aikaa kyennyt yhtämittaisesti pinkomaan pari kolme kertaa viikossa puolentoista kuukauden ajan ilman sairastelutaukoja. Olen tästä erittäin tyytyväinen.
Juoksulenkkini ovat flunssakierteen aikana olleet paljolti 30 minuutin mittaisia. Vielä kolme vuotta sitten vetelin suvereenisti toisinaan matolla ja lenkkipolulla pidempiäkin koitoksia, joista pisimmät olivat 20–30 kilometrin matkoja. Niitä oli toki harvemmin.
Aloittaessani juoksun kehityin nopeasti ja pääsin parissa kuukaudessa tilanteeseen, jossa uskaltauduin neljän kilometrin sijaan jolkottamaan puolimaratonin jos toisen. Ensimmäisinä juoksuvuosinani rytmini oli sellainen, että tein viikoittain yhden lyhyen (noin 4–6 km), yhden keskipitkän (noin 7–10 km) ja yhden pitkän juoksulenkin (noin 11–20 km). Sittemmin erilaiset työkiireet, matkustelu ja muutot ovat muuttaneet aina hieman rutiinia, mutta mikään ei ole katkaissut sitä täysin.
Ja mitä tekemistä juoksulla on kuvaamisen ja matkailun kanssa?
Hyvin paljon. Matkani ovat monesti olleet melko fyysisiä: minun on ollut aina lähes pakko vallata joku vuorenhuippu tai ravata joissakin juoksukisoissa. Liikunta on minulle kuin huumetta, se tuo jaksamista ja hyvää oloa missä tahansa elämäntilanteessa. Äärimmäiset tilanteet, joihin toisinaan tykkään hakeutua, vaativat äärimmäistä kuntoa. Asepalvelus, jonka viitisen vuotta sitten suoritin, edellytti fyysistäkin jaksamista kymmenien kilometrien marsseineen ja taisteluharjoituksineen. Järjestelmäkameran raahaaminenkin erilaisiin olosuhteisiin Kilimanjaron rinteiltä Uuden-Seelannin vaellusmaastoihin on edellyttänyt kestävää lihaksistoa. Kuvaaminen ja mielen kirkkaana pitäminen vaativat paljon elimistöltä.
Ja nyt kun on pitkään kärsinyt aiempaa vähäisemmästä liikunnan määrästä, huomaa, miten suuri vaikutus sillä arjen sujumiseen on. On myös hiukan masentavaa, että 45 minuutin juoksu todella rasittaa minua nykyisin eri tavalla kuin ennen, mutta hyvää tässä on se, että kykenin juoksemaan sen verran. Se tarkoittaa, että suunta on ylöspäin ja pystyn siihen jatkossakin.
Viikonloppuna lisää liikuntaa, mahdollisesti kuolleita hevosia käsittelevä näyttely Sara Hildenin taidemuseossa ja videodokkarin editointi esittelykuntoon!
Kysymys kuuluu: Missä se pitäisi julkaista?
Ja mitä kuvaisin seuraavaksi, ja mihin, ja mitä varten?
Kommentit
Lähetä kommentti