Rauhaisan flunssa- ja vapaaviikon aikana aloin kahlata läpi Tim Copen On the Trail of Genghis Khania. Parissa kolmessa päivässä olen hitaasti nautiskellen ehtinyt noin 500-sivuisen teoksen puoliväliin, Mongolian Karakorumista Kazakstaniin, Balkasjärven tuntumaan.
Takana on jo muutama kuukausi ratsailla, satoja kilometrejä samanlaisia olosuhteita kuin minulla Argentiinassa.
Nykyisin nelikymppisen, reissunsa aikaan parikymppisen, Timin hepat taas ovat vähän villimpiä tapauksia kuin mihin Argentiinassa tutustuin. Ihailuni Satun ja gauchojen touhua ja osaamista kohtaan on entistä suurempaa.
Tim joutuu matkansa aikana usean kerran pulaan, mutta kaikkiaan hän aina lopulta selviytyy tai löytää jonkun pelastavan enkelin uhkaavissa tilanteissa. Vaikka australialaisjantterilla ei alkujaan ole kokemusta hevosista, hän oppii alkumatkasta rutiinit (ja on toki ennen reissuaan hankkinut tietoa ja taitoja asiantuntijoilta) ja hän on lisäksi aiemmin pyörällä entisen Neuvostoliiton alueella matkanneena saanut jo käsityksen alueen maantieteestä sekä puhuu venäjää.
Realistisella matkasuunnitelmalla on matkasta selviämisessä ja sen onnistumisessa suuri merkitys. Keski-Aasian aroilla voi kokemattomalle matkailijalle käydä hullusti, sillä olosuhteet ovat sään ja luonnon puolesta vaativat. Myös sudet ja toisinaan ihmiset voivat olla vaaraksi. Hevosia ja varusteita täytyy osata huoltaa ja ruokaa, polttopuuta sekä vettä löytää reitin varrelta sopivin väliajoin. Ei helppoa eikä aina mukavaa, mutta sitäkin tyydyttävämpää monesti.
Toki turhautumisen hetkiäkin ehtii syntyä, kuten kaikenlaisessa arjeksi muuttuvassa elämässä tai pitkillä ja vaativilla matkoilla.
Kun tämä opus on saatu loppuun, alan lueskella kirjaa Mannerheimin seikkailuista samalla alueella.
Älkää kysykö, miksen lue naisten kirjoittamia seikkailukertomuksia. Luen mielelläni kenen tahansa kirjoittamia matkatarinoita, mutta olen kyllästynyt siihen, että naisille on oma laarinsa.
Ja vaikka välillä kaipaa naiskokemusta jostakin tietystä tilanteesta, haluaa joskus vain tietää tilanteesta itsestään. Luen toisinaan kertomuksia eri maiden armeijojen erikoisjoukkojen seikkailuista tai muunlaisia sotakirjoja, mikä on mukavaa siksikin, että silloin voi katsella maailmaa joutumatta pohtimaan minkäänlaisia naisperspektiivin rajoituksia. Ei ole pakollisia romansseja eikä toista sukupuolta välttämättä mietitä juuri lainkaan tai ainakaan mietinnät eivät sido seikkailevaa päähenkilöä, avuttomuuden kokemukselle ei ole sijaa tai sitten se merkitsee suoraviivaisesti kurjaa kohtaloa ja niin edelleen.
Mieleeni tulee inttiajoilta yksi niistä tilanteista, joissa ihastelin sitä, miten tällaista ei ikinä tapahtuisi normiarjessa tuntemattoman naisen ja miesten välillä. Eräässä taisteluharjoituksessa olin olevinani loukkaantunut ja taistelutoverit, joista kaikki olivat miehiä, määrättiin kantamaan minua kilometrin verran. Tämän oli tarkoitus havainnollistaa sitä, miten helvetillinen on sodassa hetki, jolloin kaveria ei jätetä. Lisäksi se varmasti kohotti poikien kuntoa.
Jokainen armeijan käynyt tietää, että vihollisen vakava haavoittaminen tappamisen sijaan on hyvä keino sitoa taisteluryhmän voimavaroja. Jos pelkän taistelemisen lisäksi täytyy myös huolehtia puolikuolleesta toverista, se on melkein varma tuho koko lopulle porukalle. Retkotin jossain kohdassa muun muassa jonkun olkapäällä pää ylösalaisin ja räkä virtasi estoitta sen nuorenmiehen maastopuvun selkämykseen. Nenäliinan kaivaminen olisi ollut naurettavaa. Se oli ainutlaatuinen kokemus, sillä siviilinä olisin varmasti pyytänyt anteeksi ja olisi minua nolottanutkin.
Taisin kuitenkin lopulta sanoa, että: "Nyt minua oksettaa."
Matkoillakin pyrin olemaan ajattelematta sukupuoltani, ja nykyisin se onnistuu siinäkin mielessä hyvin, että minulla ei ole varattuna enää esimerkiksi kiinnostusta romansseihin. Tietysti, eihän ajattelemattomuus poista sitä, että tulen kohdelluksi naisena, mutta jos haluaa tehdä jotain ei-perinteistä, täytyy vain ensin itse unohtaa turhat rajoitukset. Sen jälkeen pystyy diilaamaan ulkomaailman suhtautumistenkin kanssa tehokkaammin. Just do it. Tekijät tekee, ajattelijat ajattelee. Ja rapatessa roiskuu, se on sitten voivoi.
Takana on jo muutama kuukausi ratsailla, satoja kilometrejä samanlaisia olosuhteita kuin minulla Argentiinassa.
Nykyisin nelikymppisen, reissunsa aikaan parikymppisen, Timin hepat taas ovat vähän villimpiä tapauksia kuin mihin Argentiinassa tutustuin. Ihailuni Satun ja gauchojen touhua ja osaamista kohtaan on entistä suurempaa.
Tim joutuu matkansa aikana usean kerran pulaan, mutta kaikkiaan hän aina lopulta selviytyy tai löytää jonkun pelastavan enkelin uhkaavissa tilanteissa. Vaikka australialaisjantterilla ei alkujaan ole kokemusta hevosista, hän oppii alkumatkasta rutiinit (ja on toki ennen reissuaan hankkinut tietoa ja taitoja asiantuntijoilta) ja hän on lisäksi aiemmin pyörällä entisen Neuvostoliiton alueella matkanneena saanut jo käsityksen alueen maantieteestä sekä puhuu venäjää.
Realistisella matkasuunnitelmalla on matkasta selviämisessä ja sen onnistumisessa suuri merkitys. Keski-Aasian aroilla voi kokemattomalle matkailijalle käydä hullusti, sillä olosuhteet ovat sään ja luonnon puolesta vaativat. Myös sudet ja toisinaan ihmiset voivat olla vaaraksi. Hevosia ja varusteita täytyy osata huoltaa ja ruokaa, polttopuuta sekä vettä löytää reitin varrelta sopivin väliajoin. Ei helppoa eikä aina mukavaa, mutta sitäkin tyydyttävämpää monesti.
Toki turhautumisen hetkiäkin ehtii syntyä, kuten kaikenlaisessa arjeksi muuttuvassa elämässä tai pitkillä ja vaativilla matkoilla.
Kun tämä opus on saatu loppuun, alan lueskella kirjaa Mannerheimin seikkailuista samalla alueella.
Älkää kysykö, miksen lue naisten kirjoittamia seikkailukertomuksia. Luen mielelläni kenen tahansa kirjoittamia matkatarinoita, mutta olen kyllästynyt siihen, että naisille on oma laarinsa.
Ja vaikka välillä kaipaa naiskokemusta jostakin tietystä tilanteesta, haluaa joskus vain tietää tilanteesta itsestään. Luen toisinaan kertomuksia eri maiden armeijojen erikoisjoukkojen seikkailuista tai muunlaisia sotakirjoja, mikä on mukavaa siksikin, että silloin voi katsella maailmaa joutumatta pohtimaan minkäänlaisia naisperspektiivin rajoituksia. Ei ole pakollisia romansseja eikä toista sukupuolta välttämättä mietitä juuri lainkaan tai ainakaan mietinnät eivät sido seikkailevaa päähenkilöä, avuttomuuden kokemukselle ei ole sijaa tai sitten se merkitsee suoraviivaisesti kurjaa kohtaloa ja niin edelleen.
Mieleeni tulee inttiajoilta yksi niistä tilanteista, joissa ihastelin sitä, miten tällaista ei ikinä tapahtuisi normiarjessa tuntemattoman naisen ja miesten välillä. Eräässä taisteluharjoituksessa olin olevinani loukkaantunut ja taistelutoverit, joista kaikki olivat miehiä, määrättiin kantamaan minua kilometrin verran. Tämän oli tarkoitus havainnollistaa sitä, miten helvetillinen on sodassa hetki, jolloin kaveria ei jätetä. Lisäksi se varmasti kohotti poikien kuntoa.
Jokainen armeijan käynyt tietää, että vihollisen vakava haavoittaminen tappamisen sijaan on hyvä keino sitoa taisteluryhmän voimavaroja. Jos pelkän taistelemisen lisäksi täytyy myös huolehtia puolikuolleesta toverista, se on melkein varma tuho koko lopulle porukalle. Retkotin jossain kohdassa muun muassa jonkun olkapäällä pää ylösalaisin ja räkä virtasi estoitta sen nuorenmiehen maastopuvun selkämykseen. Nenäliinan kaivaminen olisi ollut naurettavaa. Se oli ainutlaatuinen kokemus, sillä siviilinä olisin varmasti pyytänyt anteeksi ja olisi minua nolottanutkin.
Taisin kuitenkin lopulta sanoa, että: "Nyt minua oksettaa."
Matkoillakin pyrin olemaan ajattelematta sukupuoltani, ja nykyisin se onnistuu siinäkin mielessä hyvin, että minulla ei ole varattuna enää esimerkiksi kiinnostusta romansseihin. Tietysti, eihän ajattelemattomuus poista sitä, että tulen kohdelluksi naisena, mutta jos haluaa tehdä jotain ei-perinteistä, täytyy vain ensin itse unohtaa turhat rajoitukset. Sen jälkeen pystyy diilaamaan ulkomaailman suhtautumistenkin kanssa tehokkaammin. Just do it. Tekijät tekee, ajattelijat ajattelee. Ja rapatessa roiskuu, se on sitten voivoi.
Kommentit
Lähetä kommentti