Jos puhutaan suomalaisesta vaatimattomuudesta, niin ainakin itse huomaan olevani aika huono markkinoimaan itseäni ja tekemisiäni. Se tulee esiin nytkin, kun pitäisi kehua itseään tai vähintään esitellä tuotostaan ympäri ja ämpäri.
Katseltuani joitakin miespuolisten henkilöiden videoita heidän matkoiltaan, en voi kuin ihmetellä, miten vähällä itsekritiikillä hekin juttuaan tekevät eivätkä nolostele yhtään, jos ei nyt ihan vimosen päälle olleet kuvat tai äänet tai joku muu. Ja minulla on jostain syystä kamalat paineet.
Olen joskus blogosfäärissä saanut kritiikkiä itseni kehumisesta, mutta valitettavasti niin sanotusti oikeassa elämässä taitoni itsekehumisessa eivät ole, noh, kehuttavat.
Naisia syytetään juuri tästä: liiallisesta itsekritiikistä.
Pitäisi vain peittää liioitellulla itsevarmuudella tietämättömyys, virheet ja mitä elämä nyt tielle kulloinkin viskaa. Niinhän esimerkiksi poliitikotkin usein tekevät, puhumatta kaikista muista ihmisistä, jotka säännöllisesti esiintyvät julkisuudessa.
Who the hell actually cares! Jos nyt totta puhutaan, yhden melko tavallisen ihmisen puutteet ovat muille ihmisille aika se ja sama, jos mietitään esimerkiksi sitä, mitä vaikkapa valtion päämiesten toilailut sen sijaan voivat saada aikaan.
Toinen juttu, mitä en oikein hallitse, on verkostoituminen. Tapaan paljon ihmisiä, tutustun heihin, toisten kanssa pidän yhteyttäkin, ja joku vuosi sitten kävin käymällä monenlaisissa verkostoitumistapahtumissa. Minulla ei esimerkiksi satoja haastatteluita elämäni aikana tehneenä ole ongelmaa kontaktoida ihmisiä ja jutustella, kysellä, kuulustella ja näin edespäin.
Silti en saa sosiaalisia kontakteja pysymään.
Syitä on nopeasti analysoituna muutama:
1) En ymmärrä, miten kukaan jaksaa tai ehtii esimerkiksi töiden ohessa pitää yhteyttä kymmeniin tapaamiinsa ihmisiin, olivatpa nämä miten kiintoisia tahansa. Välillä tekee tiukkaa nykyisin jutustella edes viikoittain tai pahimmillaan kuukausittain parhaimpien kavereidensa kanssa.
2) Saatan olla tottunut kyselemään asioita, mutta vain harvojen ihmisten kanssa minusta tuntuu luontevalta kertoa rajattomasti omasta itsestäni. En siis onnistu luultavasti useinkaan antamaan itsestäni riittävän kiinnostavaa saati helposti lähestyttävää kuvaa ventovieraille.
3) Olen sata kertaa parempi kahdenkeskisissä jutusteluissa kuin kahvipöytäkeskusteluissa. Olen aina vihannut niitä tilanteita, joissa joudun isossa ryhmässä juttelemaan niitä näitä. Koen niistä valtavia paineita ja monesti käy niin, että tuskin saan sanaa suustani, ellei huomio jotenkin väistämättömästi käänny juuri minuun. Silloinkin saatan kiusaantua, koska koen, että minun pitäisi nyt sanoa jotain todella timanttista ja mahtavaa. En vain viihdy isossa seurueessa, varsinkaan, jos tilanne on ollenkaan teennäinen tai koen sen niin. Feikkaaminen ja miellyttäminen ja sosiaaliset pelit ovat täyttä painajaista.
4) En jaksa lukea blogeja tai osallistua verkkokeskusteluihin. Ne ovat minusta uuvuttavia, varsinkin, kun mukana on runsaasti törkypuhetta ja tahallisia väärinymmärtämisiä, mustavalkoisia mielipiteitä ja kaikenlaista muuta väsyttävää.
Noh, siinä taisi nyt olla pääosa. Olen siis mitä selvimmin paljolti introvertti luonne. Viihdyn ihmisten seurassa ja rakastan lörpöttelyä hyvien tyyppien kanssa, joskus ideointia ihan ryhmissäkin tai sekin on minusta itse asiassa mahtavaa, mutta en osaa heittää päälle markkinointifasaadia. Olen valitettavasti koko ajan vain oma itseni enkä mikään "best version of me, all planned and fixed".
Olisi ihanaa saada vain olla ihan oma itsensä. Omana itsenään olemisessa on kuitenkin se ongelma, että silloin ihminen on haavoittuvimmillaan, etenkin herkkä tyyppi, kuten meikäläinen. Ratkaisu tähän on ollut valkata pieni kasa ihmisiä, jotka varmasti ymmärtävät eivätkä heittäydy ilkeiksi, ja viettää heidän seurassaan mahdollisimman paljon aikaa. Täydellistä.
Itsensä markkinoinnissa tällainen käytösmalli ei kuitenkaan ole se paras keino.
Ihan täysin tumpelo markkinoinnissa en voi olla, koska olen puhunut itseni elämän aikana muun muassa muutamaan työpaikkaan, mutta toivoisin saavani vielä vähän lisää itseluottamusta.
Tuntuu, että markkinoinnissa on kyse siitä, miten voisin muuttaa itseäni joksikin toiseksi tai mukautua joihinkin ulkopuolisiin standardeihin sen sijaan, että kehitettäisiin olemassa olevaa tuotetta, eli minua.
Luotan kyllä monin tavoin itseeni, mutta arvuuttelen silti turhan usein, mitä minusta ajatellaan. Mieleeni on jäänyt joissakin tilanteissa saamani palaute ulkoisesta olemuksestani. Muutama vuosi sitten eräässä töidenhakuun liittyneessä ryhmähaastattelussa haastattelija pyysi minua kuvailemaan, millaisissa medioissa näkisin itseni töissä. Luettelin sanoma- ja aikakauslehtiä, minkä päätteeksi haastattelija tokaisi kaikkien edessä: "Minusta sinä kyllä näytät enemmän Cosmopolitanin toimittajalta."
Sen oli kai tarkoitus olla hauska juttu ja ehkä jopa kohteliaisuus, ja naureskelin asialle muiden mukana, koska onhan Cosmopolitan ihan viihdyttävää luettavaa, mutta tunsin sisäisesti vähän kutistuvani tuolillani. Olin pukeutunut normaalisti, ja minulle jäi epävarma olo siitä, mitä tuo sutkaus tarkoitti. Miksi ulkonäölläni oli niin suuri merkitys? Tätä minun olisi varmasti pitänyt rohjeta kysyä tuossa tilanteessa, sillä se jäi harmittamaan. Sanotaan, että naiset ajattelevat kohtuuttomasti ulkonäköään, mutta silloin, kun unohtaa asiaa ajatella, joku pääsee yllättämään.
Näytänkö siis ulkoapäin erilaiselta kuin millaisena itseni koen? Tämä on yksi kysymys, joka minua toisinaan häiritsee. Tulkitaanko minua pieleen ulkoisen olemukseni perusteella ja miten? Voinko vaikuttaa asiaan? Onko väärintulkinta vahingollista minulle vai käykö sitä ihan kaikille muillekin?
Katseltuani joitakin miespuolisten henkilöiden videoita heidän matkoiltaan, en voi kuin ihmetellä, miten vähällä itsekritiikillä hekin juttuaan tekevät eivätkä nolostele yhtään, jos ei nyt ihan vimosen päälle olleet kuvat tai äänet tai joku muu. Ja minulla on jostain syystä kamalat paineet.
Olen joskus blogosfäärissä saanut kritiikkiä itseni kehumisesta, mutta valitettavasti niin sanotusti oikeassa elämässä taitoni itsekehumisessa eivät ole, noh, kehuttavat.
Naisia syytetään juuri tästä: liiallisesta itsekritiikistä.
Pitäisi vain peittää liioitellulla itsevarmuudella tietämättömyys, virheet ja mitä elämä nyt tielle kulloinkin viskaa. Niinhän esimerkiksi poliitikotkin usein tekevät, puhumatta kaikista muista ihmisistä, jotka säännöllisesti esiintyvät julkisuudessa.
Who the hell actually cares! Jos nyt totta puhutaan, yhden melko tavallisen ihmisen puutteet ovat muille ihmisille aika se ja sama, jos mietitään esimerkiksi sitä, mitä vaikkapa valtion päämiesten toilailut sen sijaan voivat saada aikaan.
Toinen juttu, mitä en oikein hallitse, on verkostoituminen. Tapaan paljon ihmisiä, tutustun heihin, toisten kanssa pidän yhteyttäkin, ja joku vuosi sitten kävin käymällä monenlaisissa verkostoitumistapahtumissa. Minulla ei esimerkiksi satoja haastatteluita elämäni aikana tehneenä ole ongelmaa kontaktoida ihmisiä ja jutustella, kysellä, kuulustella ja näin edespäin.
Silti en saa sosiaalisia kontakteja pysymään.
Syitä on nopeasti analysoituna muutama:
1) En ymmärrä, miten kukaan jaksaa tai ehtii esimerkiksi töiden ohessa pitää yhteyttä kymmeniin tapaamiinsa ihmisiin, olivatpa nämä miten kiintoisia tahansa. Välillä tekee tiukkaa nykyisin jutustella edes viikoittain tai pahimmillaan kuukausittain parhaimpien kavereidensa kanssa.
2) Saatan olla tottunut kyselemään asioita, mutta vain harvojen ihmisten kanssa minusta tuntuu luontevalta kertoa rajattomasti omasta itsestäni. En siis onnistu luultavasti useinkaan antamaan itsestäni riittävän kiinnostavaa saati helposti lähestyttävää kuvaa ventovieraille.
3) Olen sata kertaa parempi kahdenkeskisissä jutusteluissa kuin kahvipöytäkeskusteluissa. Olen aina vihannut niitä tilanteita, joissa joudun isossa ryhmässä juttelemaan niitä näitä. Koen niistä valtavia paineita ja monesti käy niin, että tuskin saan sanaa suustani, ellei huomio jotenkin väistämättömästi käänny juuri minuun. Silloinkin saatan kiusaantua, koska koen, että minun pitäisi nyt sanoa jotain todella timanttista ja mahtavaa. En vain viihdy isossa seurueessa, varsinkaan, jos tilanne on ollenkaan teennäinen tai koen sen niin. Feikkaaminen ja miellyttäminen ja sosiaaliset pelit ovat täyttä painajaista.
4) En jaksa lukea blogeja tai osallistua verkkokeskusteluihin. Ne ovat minusta uuvuttavia, varsinkin, kun mukana on runsaasti törkypuhetta ja tahallisia väärinymmärtämisiä, mustavalkoisia mielipiteitä ja kaikenlaista muuta väsyttävää.
Noh, siinä taisi nyt olla pääosa. Olen siis mitä selvimmin paljolti introvertti luonne. Viihdyn ihmisten seurassa ja rakastan lörpöttelyä hyvien tyyppien kanssa, joskus ideointia ihan ryhmissäkin tai sekin on minusta itse asiassa mahtavaa, mutta en osaa heittää päälle markkinointifasaadia. Olen valitettavasti koko ajan vain oma itseni enkä mikään "best version of me, all planned and fixed".
Olisi ihanaa saada vain olla ihan oma itsensä. Omana itsenään olemisessa on kuitenkin se ongelma, että silloin ihminen on haavoittuvimmillaan, etenkin herkkä tyyppi, kuten meikäläinen. Ratkaisu tähän on ollut valkata pieni kasa ihmisiä, jotka varmasti ymmärtävät eivätkä heittäydy ilkeiksi, ja viettää heidän seurassaan mahdollisimman paljon aikaa. Täydellistä.
Itsensä markkinoinnissa tällainen käytösmalli ei kuitenkaan ole se paras keino.
Ihan täysin tumpelo markkinoinnissa en voi olla, koska olen puhunut itseni elämän aikana muun muassa muutamaan työpaikkaan, mutta toivoisin saavani vielä vähän lisää itseluottamusta.
Tuntuu, että markkinoinnissa on kyse siitä, miten voisin muuttaa itseäni joksikin toiseksi tai mukautua joihinkin ulkopuolisiin standardeihin sen sijaan, että kehitettäisiin olemassa olevaa tuotetta, eli minua.
Luotan kyllä monin tavoin itseeni, mutta arvuuttelen silti turhan usein, mitä minusta ajatellaan. Mieleeni on jäänyt joissakin tilanteissa saamani palaute ulkoisesta olemuksestani. Muutama vuosi sitten eräässä töidenhakuun liittyneessä ryhmähaastattelussa haastattelija pyysi minua kuvailemaan, millaisissa medioissa näkisin itseni töissä. Luettelin sanoma- ja aikakauslehtiä, minkä päätteeksi haastattelija tokaisi kaikkien edessä: "Minusta sinä kyllä näytät enemmän Cosmopolitanin toimittajalta."
Sen oli kai tarkoitus olla hauska juttu ja ehkä jopa kohteliaisuus, ja naureskelin asialle muiden mukana, koska onhan Cosmopolitan ihan viihdyttävää luettavaa, mutta tunsin sisäisesti vähän kutistuvani tuolillani. Olin pukeutunut normaalisti, ja minulle jäi epävarma olo siitä, mitä tuo sutkaus tarkoitti. Miksi ulkonäölläni oli niin suuri merkitys? Tätä minun olisi varmasti pitänyt rohjeta kysyä tuossa tilanteessa, sillä se jäi harmittamaan. Sanotaan, että naiset ajattelevat kohtuuttomasti ulkonäköään, mutta silloin, kun unohtaa asiaa ajatella, joku pääsee yllättämään.
Näytänkö siis ulkoapäin erilaiselta kuin millaisena itseni koen? Tämä on yksi kysymys, joka minua toisinaan häiritsee. Tulkitaanko minua pieleen ulkoisen olemukseni perusteella ja miten? Voinko vaikuttaa asiaan? Onko väärintulkinta vahingollista minulle vai käykö sitä ihan kaikille muillekin?
Kommentit
Lähetä kommentti