Itsepäinen nainen ja sadan metrin kirous

Dokkariprojekti jatkuu, tavalla tai toisella. Sain onneksi hienoja neuvoja kokeneelta elokuva-alan tekijältä, joista rohkaistuneena uskallan taas hypätä satulaan.

Sain viimein aikaan englanninkieliset tekstitykset reportaasiini (joka on itse asiassa dokumenttia osuvampi nimitys tälle työlle):

Varsinaisen dokumenttini käsikirjoitus on muuttumassa alkuperäisestä hyvinkin radikaalisti. Sysäys tuli saamistani neuvoista, mutta sisältö omista kokemuksista ja karttuneesta tietovarannosta. On äärimmäisen tärkeää saada selkääntaputusta, rakentavaa kritiikkiä ja potkua persuksiin.

Käytyäni Satun luona tiedonhankintamatkalla olen ymmärtänyt ja saanut vahvistusta sille, millaiset asiat paikan päällä laajempaa yleisöä kiinnostaisivat ja miten juttuja kannattaisi toteuttaa.

Olen sellainen ihminen, että pursuan ideoita ja olen hyvin luova, tosin myös kohtuullisen käytännöllinen ja välillä aivan liian itsekriittinen. Tarvitsen jonkunlaisen kaikukopan tai nojapuun, joka nyökkää tai pudistaa päätä silloin, kun odotan itseltäni kaikessa Pulitzer-palkinnon tasoista tekelettä. Muuten voi käydä niinkin, että pusken verissä päin orjantappurapensaiden läpi kuin mikäkin sissi vain huomatakseni perillä, että vieressä olisi kulkenut vähän miellyttävämpi polku.

Tästä tulee mieleen minun ja siippani retkeily Japanin korkeimman vuoren, Fujin, rinteillä. Tahkosimme sateessa metsäisiä taipaleita kumppanini kirotessa jääräpäisyyttäni ja myöhemmin kuulimme muilta matkaajilta ihmettelyjä: "Lähdittekö te ihan todella vuoren juurelta jalkaisin? Me mentiin se alkuosuus bussilla ja nyt meistä tuntuu ihan lintsareilta, koska tuo on juuri se oikea tapa vallata vuori!" Ainut harmi oli, että emme päässeet alkukilometrejä pidemmälle. 

Ja uskokaa pois, minulta jäi Kilimanjaron valtauksesta uupumaan noin 100 metriä, sillä en suostunut siihen, että minut oltaisiin loppumatka talutettu huipulle (ja pelkäsin sillä hetkellä myös kuolevani uupumukseen, kun edessä oli vielä useiden tuntien marssi alas ja olin jo puolikuollut). En oikeasti voinut sietää ajatusta, että joku ukko olisi raahannut minut perille ja sitten olisin muka voinut sanoa valloittaneeni sen korkeimman nyppylän kraaterin reunalla! 

Välillä ja useinkin, on terveellistä saada ulkopuolista ja riippumatonta palautetta tekemisistään. Siksi levittelen nyt tätä ekaa työtäni sinne sun tänne ja haen vähän suuntaa.

Itsestäni voisin vielä paljastaa sen verran, että teen tosiaan nyt pätkänä päivänpolttavia uutisjuttuja lähialueen medioille. Nautin siitä, tietynlaisesta hektisyydestä ja saavuttamisen tunteesta. Sen ohessa kehittelen tällaista sisua ja pitkää pinnaa vaativaa projektia.

Olen kauan unelmoinut tällaisesta ja gradun vääntäminen osittain vastasi toiveisiini. Se oli kuitenkin aika yksinäistä puurtamista, kun itselleni tietynlainen vapauden ja tiimityön yhdistelmä olisi ihanne. Lisäksi kaipaan elämääni omanlaistaan pysyvyyttä ja selkeästi seurattavaa kehitystä.

Tätä dokkariprojektia olen lähtenyt kehittelemään jo yli kolme vuotta sitten. Se otti matkan varrella monenlaisia muotoja seikkailugradusta naisretkikunnan valmisteluun, naisseikkailuohjelman kehittelyyn eräässäkin ideatyöpajassa ja Seikkailijattarissa toimimiseen, ja löytää hiljalleen lopullisia uomiaan. Työtä, työtä ja työtä. Yrityksiä ja erehdyksiä. Mutta nyt minulla on jotain konkreettista edessäni.