Otin joskus aikoinaan osaa Idolsin esikarsintaan Helsingissä ja palaute oli, että laulutunnit tekisivät hyvää. Laulaminen ei siis koskaan ole ollut erityinen intohimoni ja osallistuin kisaan uteliaisuudesta tapahtuman järjestelyjä kohtaan.
Siellä tuomarien edessä jännitti kuitenkin aika pirusti, sillä jos ei kauhean usein julkisesti loilota, iskee suunsa avatessa paljas olo. Kappalevalinta, äänen sävy ja värinä, oma tunnetila, olemus, olemattomat taidot, kokemattomuus – kaikki siinä arvostelun kohteena. (Lauloin Jenni Vartiaisen Nettiin, mikä sitten päätyi myös Maikkarin nettiin. Olin julkaisun aikaan jo poistunut maasta, joten en onneksi nähnyt omaa suoritustani. Ihan kamalaa.)
En luultavasti koskaan aiemmin olisi itse uskaltanut postata itseäni säveliä suoltamassa. Vaikka hoilaan paljon yksin kotona ollessa ja avomiehen seurassa, ja nautin siitä. Mutta olen niin sanotusti nolannut itseni jo niin monella areenalla (kuitenkin voittopuolisesti ihan positiivisin seurauksin) ja koska laulaessani olen kuitenkin jotenkin todella oma itseni, miksen voisi tehdä sitäkin julkisesti? Edes kerran.
Meille suomalaisille tämä "itsensä nolaaminen" ja uusien asioiden tekeminen on niin kamalan iso ja vakava asia, vaikka eihän se oikeasti edes ole. Miksi kaikessa pitäisi olla superhyvä? Esimerkiksi silloin, kun aloittaa jotain aivan uutta, eihän se ole käytännössä mahdollista. Eikä kaikessa tarvitse olla ässä. Tärkeintä on monesti uskaltaa, aloittaa, toimia, oppia, tehdä löytöjä, yhdistellä asioita.
Löysin tämän vuoden takaisen laulunäytteen vanhoja kuviani muista syistä penkoessa. Jonna Tervomaan biisi sopii hyvin jokaiseen tilanteeseen. Aina se päämäärä karkaa jonnekin kauemmas. Tuossa vaiheessa tuskailin gradun valmistumisen kanssa ja nyt painin muiden juttujen kimpussa.
Kommentit
Lähetä kommentti