Eilinen työpäivä ja joviaalit tavishaastateltavat Nokialla toivat uutta voimaa dokumentin pohdintaan. Lueskelin myös itsetuntoon ja naismatkailuun liittyviä artikkeleita, ja yritän samalla päästä tekemistäni kohdanneesta jumista.
Faktahan on se, että dokkaria ei voi tehdä, jos ei pala innosta hengata seuraavia vuosia tiiviisti yhteyksissä dokumentin avainhenkilöihin. Ja toisin päin. Etenkin toisin päin. Olen niitä kohtalooni alistuvaisia ihmisiä, joiden kanssa useimmissa tapauksissa on helppo tulla toimeen, jos itse haluaa. Tulen toki toimeen myös tosi mahtavien tyyppien kanssa, mutta siedän lieviä epämukavuuksiakin. No, anyhow, en ole varma, miten paljon aikaa muut ihmiset ovat valmiita tuhlaamaan minuun ja minun projekteihini.
Toimittajan töissä vuosien varrella olen oppinut, että helppo ja hyvä haastateltava on usein sellainen, jolla on palava halu omista syistään olla julkisuudessa. Syy voi olla mikä tahansa, mutta loistava haastateltava tahtoo tulla haastatelluksi, ymmärretyksi ja kuulluksi. Hiukan sama juttu dokkarihahmojen kanssa. Julkisuudesta ja näkyvyydestä riippuvainen tyyppi on erinomainen pitkään ja mahdollisesti hieman kivuliaaseen projektiin. Toisaalta, dokumentissa tekijän ja kohteen välinen suhde korostuu. Se on minulle uutta.
Miten helppoa siis minua ja minun motiivejani tekemisilleni on ymmärtää? Dokumenttisuhde on vastavuoroinen, jolloin myös minun ymmärrettävyydelläni on jokseenkin merkitystä. Usein minulle käy ihmissuhteissa niin, että yritän kovasti ymmärtää toista ja hänen tarpeitaan. Lopputuloksena suhteen toinen osapuoli tyhjennettyään sisäisen saavinsa kysyy eräänä päivänä: "Ai niin, tuota... Miksi sinä muuten hengaat tässä? Kuka sinä oikein olet?"
Työidentiteettini vain tukee persoonani näkymättömyyttä. Olen tavannut satoja ihmisiä, joilta olen kysynyt todella vaikeita ja arkaluontoisiakin asioita, mutta voin silti kokea itseni erakoksi. Toimenkuvaani ei kuulu lörpötellä itsestäni ja jakaa omia mielipiteitäni.
Olen tottunut olemaan kuori. Pintani on ainut, joka nähdään. Niinpä olen tottunut olemaan nätti nainen. Olen nuorempana toki käyttänyt siihen liittyvää ironiaa hyväkseni ja esimerkiksi ajanut pääni kaljuksi kokeakseni olevani muutakin. Se, miten muut meihin suhtautuvat, muovaa meitä sisältä, halusimmepa sitä tai emme. Ulkonäöllä leikittely on siksi ollut kiinnostavaa ja vapauttavaa. Tämä lienee tuttua useimmille nuorille ja nuorille aikuisille. Armeijan käyminen oli samasta syystä kiehtova kokemus: sen aikana pyrin unohtamaan aiemman mielikuvan itsestäni, käytännössä olemaan tuijottamatta peilikuvaani. Naiset tekevät sitä puoliautomaattisesti hyvin usein, ja se muokkaa käsitystä omasta itsestä: ulkonäköni on minä, se on minun arvoni maailmassa. Entä jos vain vuodeksi unohtaa, miltä näyttää? Jos ei anna sille merkitystä?
En voi enää kutsua itseni aivan nuoreksi, joten persoonani on kokemusten kartuttua ottanut aiempaa suuremman vallan kuorestani. Huomaan sen useissa arkisissa tilanteissa, joissa olen huomattavasti enemmän oma itseni kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Kuoren merkitys tulee ilmi siinä, miten minuun yhä monesti suhtaudutaan. Näytän nuorekkaalta, joten minut toisinaan tulkitaan jopa sen kymmenen vuotta nuoremmaksi. Tähtään siihen, että kykenen näissä tilanteissa rähähtämään nauruun tai sanomaan jotakin vitsikästä. Pelkään vain, että muut loukkaantuvat havaittuaan erheensä, mutta inhimillistähän se vain on.
Huomasin, että esimerkiksi Satun kanssa pääsin eroon kuoren vaikutuksesta. Alkuun hän oli vähän epäileväinen siitä, olisiko minusta viettämään reilua paria viikkoa maalla, alkeellisissa oloissa. En varmaankaan näytä erityisen sissihenkiseltä. Myöhemmin sain positiivista palautetta "aitoudestani", millä on minulle merkitystä.
Dokkariprosessin alku oli siis siinä mielessä hyvin hedelmällinen, että meidän välillemme kehittyi oikea ihmissuhde, jossa minäkin olin aidosti läsnä. Ja voin sanoa, että kokemus vaikutti myös minuun, vaikka olinkin tilanteessa auteur. Olen jälkeenpäin ollut huomattavasti rennompi ja aidompi erilaisissa tilanteissa. Minun ei tarvitse sulloutua kuoreen, vaan saan antaa itselleni luvan olla myös ihminen, joka saa kohtaamisista jotakin itselleenkin. Ei ole väärin kasvaa ihmisenä tehdessään töitä. Ei se heikennä laatua ja kriittisyyttäni, kuten olen pelännyt, vaan syventää tekemisiäni. Kun saa, on enemmän annettavaakin.
Kommentit
Lähetä kommentti