Mahtava uutinen on, että dokumenttiprojektini ei tyssännytkään. Tielle tulleista esteistä on päästy yli ja työskentely saa sittenkin jatkua. Olen saanut hahmoteltua ohuen käsikirjoituksen, jonka perusteella leikkaan lähipäivinä aiempaa lyhyemmän ja rakenteellisemman videotarinan havainnollistamaan uusia suunnitelmia.
Aloitin myös fiktiivisen romaanin kirjoittamisen. Sydämeni lähes pakahtuu luodessani tutuilla ajatuksilla varustetun hahmon arkea, sillä rakastan kirjoittamista. Melkein kuin yli parikymmentä vuotta sitten. Ainoastaan elämänkokemukseni on venynyt ja laajentunut.
Muistan edelleen, miten ala-asteella käperryin kuumeessa hiihtolomalla kirjoituskoneen ääreen ja naputin päivittäin jonkun liuskan verran tekstiä, sivunumero loppuun. Kirjoitin kirjaa minun ja sisarusteni seikkailuista osin todellisessa, osin kuvitellussa maailmassa. Pääsin muistaakseni sivumäärässä jopa kolminumeroiseen lukuun asti, mutta johonkin urakka sitten lopahti.
Myöhemmin äitini epähuomiossa poltti koko tuotoksen erinäisten vanhojen kouluvihkojeni joukossa. Harmi. En juurikaan muista, millainen tarinan sisältö kaikkiaan oli, mutta tästä tullee hieman erilainen.
Kevät ja kesä ovat muutenkin täynnä monenlaista tohinaa. Teen tietysti toimittajahommia, mutta aloitan myös uudenlaisilla vivahteilla rikastettuja liikuntaharrastuksia ja ajan riittäessä lähdemme avopuoliskon kanssa jonnekin päin minilomailemaan.
Syksyn ohjelmani on vielä auki, joten dokumenttiprojektin mahdollinen kakkosreissu Etelä-Amerikkaan saattaa ajoittua sinne. Tämä on kuitenkin vielä täysin ilmassa leijaileva ajatus. Katsotaan, mitä tapahtuu ja miten elämä kuljettaa. Askel kerrallaan.
Kommentit
Lähetä kommentti