Viisikymmentä

Aika rientää niin, ettei blogia muista päivittää.
Blogien kanssa minulle käy usein niin, että kadotan pointin, yksinkertaisesti siitä syystä, että elämässä tapahtuu kaikenlaista eikä blogin pitäminen kuitenkaan ole prioriteettilistallani ykkösenä. Pidän tätä enemmänkin ajankuluna kuin minään muuna, parhaimmillaan testialustana ajatuksille ja kirjoituksille.

Kaikki on vallan mukavasti ja hienosti. Työt, vapaa-ajan riennot, kaikki jutskat. Itse asiassa juuri nyt tuntuu, että elämä on siinä kauan kaivatussa balanssissa. Ainakin juuri nyt.

Perjantaina iltalenkillä Näsijärvi vierelläni lainehtien ajattelin, että jos elämäni voisi nyt pysäyttää tähän hetkeen, kaikki olisi kerrankin täysin, kuten joskus aiemmin toivoin. Se on hieno tunne. En ole varma, onko minusta koskaan tuntunut samalta. Ettei ole välitilassa, odottelemassa jotakin, vaan juuri siinä, missä pitääkin.

Muistan polkeneeni vuosia sitten lainatulla hybridifillarilla yksin Gran Canarialla moottoritien vartta, ja ajatelleeni olevani niin onnellinen vapaudestani, että voisin vaikka kuolla eikä se haittaisi.

Seisoneeni Abel Tasmanin kansallispuiston laidalla odottamassa illan pimentymistä, ja rakastaneeni vaeltelevaa elämääni, irtiottoani, rohkeuden tunnetta. Kaikkea, mitä juuri silloin aistin.

Ja tietysti muistan hevosen selässä istumisen Andeilla. Pelon, epävarmuuden, rohkeuden, määrätietoisuuden ja huolettomuuden sekoittumisen. Sen, miten iltaisin ennen nukahtamista makuupussissani mietin, miten tyytyväinen olen siihen, että minulla on sekä vapaus toteuttaa itseäni että kotona asiat hyvin.

Ehkä kaikki nuo onnen väikähdykset johtivat tähän, vieläkin täyteläisempään ja kokonaisempaan onnen kokemukseen.

Mutta muuten... Edesmennyt julkkiskokki ja -matkaaja Anthony Bourdain taisi todeta, että kun mahtavista jutuista kirjoittaa, ne eivät tunnu enää niin hienoilta kuin pelkkinä muistoina. Olen vähän samaa mieltä. Itselle tärkeitä havaintoja on välillä vaikea purkaa yleisesti ymmärrettäviksi, ja se, mikä itselle on upeaa, voi jollekin toiselle olla jotain ihan muuta.

Kuitenkin kaikilla on vain se oma elämä ja kokemusmaailma, johon verrata toisen kertomaa. Ei teidän tarvitse tykätä! Minä tykkään minun jutuista, ihan itse.

Sen voin kertoa tässä, että pari kuukautta sitten aloittamani romaani etenee tänä viikonloppuna sivulle 50! Jees! Romaani liittyy tähän blogiin siten, että sen tapahtumat sijoittuvat Argentiinaan. Tarkemmin en vielä sisältöä muuten kuvaile. Näette sitten, jos näette.

Muuten uusi matka Patagoniaan joko tapahtuu lähitulevaisuudessa tai sitten ei. Kyseessä on villi kortti. Elämä on arvoituksellista ja kerrassaan ihmeellistä. Siitäkin pidän.