Toimeliaan tyypin kauhistus on sitkeä ja nähtävästi laajalti podettu syysflunssa ja pakkolepo. En koskaan millään malttaisi olla paikoillani, mutta näin se on tehtävä. Totta puhuen, se on myös hyväksi minulle.
Viimeiset kolme kuukautta olen taas painanut kokopäiväisesti töitä alallani ja siinä samalla hakenut sinnikkäästi jatkotöitä alaltani. Toiveena ja tavoitteena on ollut, että jälkimmäinen muuttuisi tarpeettomaksi hommaksi ja voisin vain keskittyä uurastamiseen ja itseni ja työni kehittämiseen haluttuun suuntaan.
Nyt jatkan edelleen töitä alallani, mikä on hyvä juttu.
Otin tervetulleen breikin kesän ja syksyn välille ja käväisin viikon itsenäisellä lomalla Marokossa. Erilainen kulttuuri ja toimintaympäristö, kielet, lämpö, meri, ihanat auringonlaskut, surffaamaan oppiminen ja elämän jakaminen ikätovereiden kanssa eri puolilta maailmaa; ihan mahtavaa. Fiksuja pari- ja kolmekymppisiä sinkkuja ja pariskuntia, joille matkailu on yksi harrastuksista tai jopa työ. IT-ammattilaisia, finanssialan taitajia, sosiaalialan osaajia, opiskelijoita, akateemikkoja, urheilijoita, tiedottajia, uranvaihtajia.
Kumppanini ei lähtenyt tällä kertaa mukaan, sillä hänellä ei ollut lomaa, eikä surffaaminen ole hänen lempilajinsakaan. Enkä minä häntä olisi mukaan tarvinnutkaan, vaikka tulihan tuota tietysti vähän ikävä välillä.
Videokameraa olisin jälkikäteen ajatellen voinut käyttää, mutta kaipasin vaihteeksi täyttä irtiottoa työajatuksista, joten ehkä silti hyvä, etten filmaillut.
Mitä surffaamiseen tulee, uusien taitojen omaksuminen on minusta aina ollut kiehtovaa. Siinä näkee maailman vähän erilaisten linssien kautta ja tajuaa taas jotakin uutta ihmisryhmää paremmin. Vuoden sisällä olen opetellut ratsastamaan hevosella moninaisissa maastoissa, viritellyt jälleen suunnistustaitojani kurssilla, tutustunut polkujuoksuun ja salsatoniin, omaksunut surffilaudan päällä pysymisen ja alkanut lukea aaltoja sekä hankkinut lisää tietämystä dokumenttivideon työstämisestä. Ei kökömpää.
Jotain tuttuakin tähän matkaan sisältyi. Marokko nimittäin sijaitsee entisen kotisaareni Gran Canarian naapurissa. Jo lentokoneen laskeutuessa myöhään lauantai-iltana Afrikan maaperälle, sain upean näkymän kohti Atlanttiin laskevaa aurinkoa. Tuntui kuin olisin saapunut kotiin, vielä monien vuosienkin jälkeen. On rikkaus, että on saanut kokea niin paljon ja elää upeissa maisemissa tietämättä, minne tie vie.
Minulla on toisinaan kompleksi siitä, etten saa mitään aikaiseksi. Haluaisin aina kirjoittaa kaikesta jotakin aidosti hyödyllistä ja valaisevaa. En koe, että itselleni ja itseni takia tekemäni asiat olisivat riittävän hyödyllisiä: niistä pitäisi aina olla ammatillista etua. Törmään usein jutun arvoisiin henkilöihin ja tarinanpätkiin, mutta ongelmaksi muodostuu se, että juttujen työstäminen vaatisi aiheeseen palaamista ja ennen kaikkea mediaa, joka varmuudella ostaisi ja julkaisisi jutun. Ilman jälkimmäistä sekä resursseja palata aiheeseen ideat vesittyvät. Koen sen harmillisena.
Toisaalta, ei voi saada aivan kaikkea, mitä haluaa. Ja kolmannekseen, kyllähän niinkin käy, että kerran saatuun ideaan tai perehdyttyyn aiheeseen on mahdollista myöhemmin sattuvassa saumassa palata. Ehkä vain jatkan aktiivisena olemista, kunhan tästä toivun. Olen huono sietämään tällaisia tylsiä hetkiä.
Kommentit
Lähetä kommentti