Kirjaprojekti on edistynyt. Lähetin reilu kuukausi sitten ensimmäisen version yli 70 sivua äitini luettaviksi. Hänestä alku oli jännittävä ja mukaansa tempaava, mutta hän oli nukahtaa kolmannessa luvussa.
Näin epäilinkin. En tiennyt, minne olin tarkalleen matkalla ja miten, joten viivyttelin sivukaupalla turhissa yksityiskohdissa ja suoraan sanoen, yritin vain luoda viikkotavoitteeni mukaisen määrän tekstiä pohtimatta riittävästi kokonaisuutta.
Tämä voi välillä olla ongelmallista muissakin elämän osa-alueissa: lasket määriä, kun pitäisi keskittyä laatuun. Mutta siihenhän tämä meidän nykyinen yhteiskuntamme kannustaa. Kerää saavutuksia, mutta älä mieti, mitä niistä todella lopulta saat. Äläkä mieti, mitä niiden takana piilee ja miksi saavuttaminen on niin kovin tärkeää. Tee niin paljon kaikkea, ettet enää osaa keskittyä tekemisen sisältöön.
Lopetin määrien keräämisen käyttäytymismallin kirjan osalta.
Päätin toimia, kuten moni Näin kirjoitat kirjan -opas netissä neuvoo ja miten gradunkin kanssa tein: Kirjoitin itselleni sivumäärällisesti tarkan sisällysluettelon, josta selviää myös, mitä kussakin luvussa tapahtuu. Toisin sanoen, käsikirjoitin kirjani. Jos noudatan suunnitelmaa, kirjasta tulee ainakin vääjäämättä jännittävä ja juonellisesti ehjä kokonaisuus. Yksityiskohdat sen sijaan ratkeavat matkan varrella.
Kirjoitettuani osittain työtä uusiksi olen nyt noin sivulla 30. Tavoitteenani on kirjoittaa kirjaa viikoittain muutamalla sivulla eteenpäin. Tämä versio olisi valmis noin vuoden kuluttua. Siihen voi toki mennä pidempikin aika, riippuen muista kiireistä.
Luin myös sattumalta toissa vuonna julkaistun kirjan, joka alkoi hämäävän samantyylisellä luvulla kuin omani. Onni-nimisessä työssä käsiteltiin muutenkin monia samoja teemoja ja aiheita kuin omassa tekeleessäni, kun nyt sattui olemaan toimittajan kirjoittama. Huomaan saaneeni kirjasta ajatusta eräisiin muotoseikkoihin tekstissäni, mutta sisältöni lähtee käsikirjoituksen mukaisesti aloituksen jälkeen onneksi tyystin eri raiteille tapahtumien ja juonen puolesta.
Aloitin tänä syksynä toisenkin taideharrastuksen: a cappella -harrastajaryhmässä laulamisen. Äänellä leikkimisessä on jotain hyvin samaa kuin tanssimisessa. Pidän molemmista ilmaisutyyleistä. En ole superhyvä kummassakaan lajissa, mutta nautin niistä.
Kroppansa ja äänensä vietäväksi antautuminen on kuin luonnon voimien kanssa painiskelua. Yhdessä muiden ihmisten kanssa molemmat voivat olla kuin ennalta määräämättömiä kohtaamisia elämän aallokossa. Ehkä kaikkein parasta tanssia ja laulua on sellainen, joka ei synny täsmällisten sääntöjen mukaan ja jota ei päntätä pinna kireänä. Se on itsestäänselvyyksistä luopumista, niiden taakse kurkistamista.
Vähän kuin opettelisi, mitä laukkaaminen on vasta, kun ratsu alla lähtee kiivaaseen laukkaan. Kuin juoksisi ensimmäistä kertaa 20 kilometrin matkan ja siitä yli. Ihan kuin nappaisi ensimmäisen aaltonsa laudalla itse. Kuin ratkaisisi töissä lennosta eteen tulleen puoliteknisen pulman tai saisi hankalan lehtijutun käsitellyksi mahdollisimman monesta kulmasta. Se on kaikki elämää, luonnon ja oman itsensä armoilla olemista, ilman aitoja. Tai sitten niiden yli kiivetään ja loikitaan.
Määristä ja rajoista puheen ollen, 35-vuotissyntymäpäiväni häämöttää lähitulevaisuudessa. Totesin, että yleensä pyöreät syntymäpäiväni ovat olleet pettymyksiä. Siinä ympärillä on mukavia vuosia ja kuukausia, mutta suuret lukemat tarkoittavat minulle onnettomuutta. En ole niihin ikinä tyytyväinen. Ja koska ihminen voi paljon itse vaikuttaa onnellisuuteensa, tartuin nyt hyvissä ajoin toimeen.
Esteiden tutkinnat, klik. ("Hei kulta, mikä sun sotu on?" Hetki näpyttelyä. "Ja kulta, viitsitkö katsoa meilisi?")
Sinne menivät.
Olen ilmiselvästi vanhempi kuin aiemmin, sillä ennen toimenpidettä mietin lähinnä juridisia seikkoja. En ole pohtinut kysymyksiä, koska ja miten. Mahdollisesti seuraavien neljän kuukauden aikana. (Sanoin joskus, että missikisat ovat minun hauska päiväni morsiamena, tosin ilman avioliiton tuomaa arkea. Ja niitä meikkejä ja pukuja ei tarvinnut itse maksaakaan.)
Koin tietojani täytellessäni myös klaustrofobiaa, juuri juridiikan ja muodollisuuksien takia. Yhteiskunta tunkee seremonioihin liitetyillä lakiteksteillä jopa elämäni mahdollisesti ja toivottavasti tärkeimpään suhteeseen. Mutta niin se tekee ilmankin.
Entä onko tämäkin vain näitä pakollisia arjen saavutuksia? Ehkä, en ole varma. Ainakin jonkinlainen milestone, siirtymäriitti. Ja huomion kerjäämistä, tällä postauksellakin? Noh, sitähän se on kaikilla parhaimpiinsa tälläytyvillä morsmaikuilla. Miksei siis minullakin.
Yhtä kaikki, jotakin hyvin tyydyttävää tässä on. Teen tämän uskollisena tyylilleni. Kuten toinenkin sopimuksen osapuoli: Katsotaan, mitä elämä tuo. Ja tulipa tehtyä, kun oli niin tylsää yhtenä päivänä. Sekin homma alta pois.
Näin epäilinkin. En tiennyt, minne olin tarkalleen matkalla ja miten, joten viivyttelin sivukaupalla turhissa yksityiskohdissa ja suoraan sanoen, yritin vain luoda viikkotavoitteeni mukaisen määrän tekstiä pohtimatta riittävästi kokonaisuutta.
Tämä voi välillä olla ongelmallista muissakin elämän osa-alueissa: lasket määriä, kun pitäisi keskittyä laatuun. Mutta siihenhän tämä meidän nykyinen yhteiskuntamme kannustaa. Kerää saavutuksia, mutta älä mieti, mitä niistä todella lopulta saat. Äläkä mieti, mitä niiden takana piilee ja miksi saavuttaminen on niin kovin tärkeää. Tee niin paljon kaikkea, ettet enää osaa keskittyä tekemisen sisältöön.
Lopetin määrien keräämisen käyttäytymismallin kirjan osalta.
Päätin toimia, kuten moni Näin kirjoitat kirjan -opas netissä neuvoo ja miten gradunkin kanssa tein: Kirjoitin itselleni sivumäärällisesti tarkan sisällysluettelon, josta selviää myös, mitä kussakin luvussa tapahtuu. Toisin sanoen, käsikirjoitin kirjani. Jos noudatan suunnitelmaa, kirjasta tulee ainakin vääjäämättä jännittävä ja juonellisesti ehjä kokonaisuus. Yksityiskohdat sen sijaan ratkeavat matkan varrella.
Kirjoitettuani osittain työtä uusiksi olen nyt noin sivulla 30. Tavoitteenani on kirjoittaa kirjaa viikoittain muutamalla sivulla eteenpäin. Tämä versio olisi valmis noin vuoden kuluttua. Siihen voi toki mennä pidempikin aika, riippuen muista kiireistä.
Luin myös sattumalta toissa vuonna julkaistun kirjan, joka alkoi hämäävän samantyylisellä luvulla kuin omani. Onni-nimisessä työssä käsiteltiin muutenkin monia samoja teemoja ja aiheita kuin omassa tekeleessäni, kun nyt sattui olemaan toimittajan kirjoittama. Huomaan saaneeni kirjasta ajatusta eräisiin muotoseikkoihin tekstissäni, mutta sisältöni lähtee käsikirjoituksen mukaisesti aloituksen jälkeen onneksi tyystin eri raiteille tapahtumien ja juonen puolesta.
Aloitin tänä syksynä toisenkin taideharrastuksen: a cappella -harrastajaryhmässä laulamisen. Äänellä leikkimisessä on jotain hyvin samaa kuin tanssimisessa. Pidän molemmista ilmaisutyyleistä. En ole superhyvä kummassakaan lajissa, mutta nautin niistä.
Kroppansa ja äänensä vietäväksi antautuminen on kuin luonnon voimien kanssa painiskelua. Yhdessä muiden ihmisten kanssa molemmat voivat olla kuin ennalta määräämättömiä kohtaamisia elämän aallokossa. Ehkä kaikkein parasta tanssia ja laulua on sellainen, joka ei synny täsmällisten sääntöjen mukaan ja jota ei päntätä pinna kireänä. Se on itsestäänselvyyksistä luopumista, niiden taakse kurkistamista.
Vähän kuin opettelisi, mitä laukkaaminen on vasta, kun ratsu alla lähtee kiivaaseen laukkaan. Kuin juoksisi ensimmäistä kertaa 20 kilometrin matkan ja siitä yli. Ihan kuin nappaisi ensimmäisen aaltonsa laudalla itse. Kuin ratkaisisi töissä lennosta eteen tulleen puoliteknisen pulman tai saisi hankalan lehtijutun käsitellyksi mahdollisimman monesta kulmasta. Se on kaikki elämää, luonnon ja oman itsensä armoilla olemista, ilman aitoja. Tai sitten niiden yli kiivetään ja loikitaan.
Määristä ja rajoista puheen ollen, 35-vuotissyntymäpäiväni häämöttää lähitulevaisuudessa. Totesin, että yleensä pyöreät syntymäpäiväni ovat olleet pettymyksiä. Siinä ympärillä on mukavia vuosia ja kuukausia, mutta suuret lukemat tarkoittavat minulle onnettomuutta. En ole niihin ikinä tyytyväinen. Ja koska ihminen voi paljon itse vaikuttaa onnellisuuteensa, tartuin nyt hyvissä ajoin toimeen.
Esteiden tutkinnat, klik. ("Hei kulta, mikä sun sotu on?" Hetki näpyttelyä. "Ja kulta, viitsitkö katsoa meilisi?")
Sinne menivät.
Olen ilmiselvästi vanhempi kuin aiemmin, sillä ennen toimenpidettä mietin lähinnä juridisia seikkoja. En ole pohtinut kysymyksiä, koska ja miten. Mahdollisesti seuraavien neljän kuukauden aikana. (Sanoin joskus, että missikisat ovat minun hauska päiväni morsiamena, tosin ilman avioliiton tuomaa arkea. Ja niitä meikkejä ja pukuja ei tarvinnut itse maksaakaan.)
Koin tietojani täytellessäni myös klaustrofobiaa, juuri juridiikan ja muodollisuuksien takia. Yhteiskunta tunkee seremonioihin liitetyillä lakiteksteillä jopa elämäni mahdollisesti ja toivottavasti tärkeimpään suhteeseen. Mutta niin se tekee ilmankin.
Entä onko tämäkin vain näitä pakollisia arjen saavutuksia? Ehkä, en ole varma. Ainakin jonkinlainen milestone, siirtymäriitti. Ja huomion kerjäämistä, tällä postauksellakin? Noh, sitähän se on kaikilla parhaimpiinsa tälläytyvillä morsmaikuilla. Miksei siis minullakin.
Yhtä kaikki, jotakin hyvin tyydyttävää tässä on. Teen tämän uskollisena tyylilleni. Kuten toinenkin sopimuksen osapuoli: Katsotaan, mitä elämä tuo. Ja tulipa tehtyä, kun oli niin tylsää yhtenä päivänä. Sekin homma alta pois.
Kommentit
Lähetä kommentti