Tästä onkin lopulta videoblogin sijaan kehkeytynyt Argentiina-projekti-blogi, jota höystävät rönsyt muusta elämästäni.
Vierailin noin puolitoista vuotta sitten Argentiinassa alkuperäisenä ideana tehdä dokumenttia tai videoreportaasia pampan elämästä. Ideaani kehuttiin hyväksi ja mielenkiintoiseksi eri tahoilta (muun muassa erään elokuvatuottajan ja tuotantoyhtiön edustajan puolelta), mutta toteutus alkoi alun jälkeen junnata - pitkälti siksi, että muu elämäni ja muut työni haittasivat pitkäjänteistä omistautumista dokumentarismille. Enemmän tai vähemmän täysipäiväinen ja varma työ toimittajana ei juuri jätä tilaa epävarman projektityön kasaamiselle. Ihmisen on myös elettävä työllään, niinhän se on.
Lisäksi minulta puuttui pieni tuotantotiimi, joka olisi ollut kiinnostunut samasta aiheesta ja valmis näkemään vaivaa yhteisen tavoitteen eteen, niin epävarma kuin sen toteutuminen olisikin. Löysin joitakin ihan varteenotettavia ehdokkaita, muun muassa Argentiinasta, mutta projektin rahoitus oli yhä auki. Maksoin ensimmäisen reissuni omasta pussista eikä se ollut erityisen halpaa, puhumattakaan, että paikalle pitäisi roudata lisäkalustoa ja -henkilöstöä määrittelemättömäksi ajaksi määrittelemättömiin olosuhteisiin.
Kevään ja syksyn sairastelukierteeni sekä erityisen kuuma kesä verottivat vielä voimia. Homma täytyi laittaa jäihin.
Seuraava vaihtoehtoni oli alkaa työstää löyhästi matkakokemuksiini nojaavaa fiktioromaania. Ensimmäinen käsikirjoitus siihen oli lähes olematon (en tiedä, miksi kuvittelin tekstin vain syntyvän sivu kerrallaan), ja kun annoin oman äitini vilkaista ensimmäisiä kymmeniä sivuja, palaute ei ollut täysin mairittelevaa. Alusta hän piti, mutta sen jälkeen tarina muuttui unettavan jaarittelevaksi. Hän oli oikeassa. Deletoitavaa siis riitti.
Tein kunnollisen käsikirjoituksen, ja nyt kasassa on puolet uuden romaaniversioni tekstistä: yli sata sivua. Avasin hetki sitten pitkästä aikaa teokseni, ja olen edelleen tyytyväinen tarinan käänteisiin ja draiviin. Kyllä tästä jotain hyvää tulee. Kannattaa jatkaa.
Tämän vuoden alun kirjaprojekti on kuitenkin ollut pysähdyksissä, sillä muut kiireet vyöryivät päälle. Menin naimisiin, olen hiljalleen vaihtanut työkuvioita ja kävin melkein kolmen viikon määmatkalla Kaakkois-Aasiassa. Reissu osoittautuikin viimeiseksi matkakseni lapsettomana ihmisenä. Otimme jo viime vuoden puolella tulevan vuoden tavoitteeksi perheenlisäyksen yrittämisen, ja niin siinä kävi, että kaksi viikkoa matkani päättymisen jälkeen raskaustestit näyttivät selvää plussaa. Olin kuvitellut, että 35-vuotiaana näin nopea tapahtumien kulku olisi poikkeuksellista, mutta olin kai väärässä. Ei tarvittukaan noin vuoden yritteliäisyyttä tällä saralla.
Seuraavaksi podinkin yli kuukauden ajan ikäviä raskausoireita. Jatkoin vointiani kuunnellen töiden tekemistä, ja täytyy sanoa, että raskaus tuntui tuovan työhöni uudenlaista lennokkuutta ja jonkinlaista selittämätöntä merkityksellisyyttä, jatkuvuuden kokemista. Olin jo pitkään tuskaillut sen kanssa, että työ ei tunnu enää samalta kuin alle 30-vuotiaana: Jonkinlainen syvempi merkitys ja selkeä kehityssuunta puuttuu, kun kaikki on niin pätkittäistä ja epävarmaa. Mihinkään ei pääse syventymään tai keskittymään. Mikä voisi olla sellainen uusi palo tekemiseen? Miten pääsen eteenpäin? Mitä en ole jo nähnyt? Raskaus toi ainakin yhden sysäyksen eteenpäin elämässä, kohti uudenlaista identiteettiä. Minut vallannut ajelehtimisen tunne on sivuutettu. Olen aina inhonnut ajelehtimista.
Kaikki ylimääräinen normaalista liikunnasta sukujuhlissa käymiseen jäi kuitenkin elämästäni pois valtaisan väsymyksen ja pahoinvoinnin takia. Ruokakaan ei tahtonut maistua. Vasta viimeiset pari päivää ovat olleet voinnillisesti aavistuksen virkeämpiä. Se johtuu ehkä siitä, että eilen ostin mielijohteesta kokonaisen paistetun broilerin ja söin siitä melkoisen osan. En ollut viikkoihin syönyt yhtä paljon lihaa, en käytännössä juuri lainkaan. Liha pääsääntöisesti etoo juuri nyt. Mutta proteiinilataus toimi. Tänään en ole vielä oksentanut kertaakaan. Voinen siis jatkaa kirjan kirjoittamistakin.
Ja ihan pian muutamme pääkaupungin tuntumaan, lähemmäs uusia töitä ja tukiverkostoa. Kunhan pahoinvointi väistyy ja kykenen taas joskus nauttimaan aamukahvistakin, muusta ruuasta puhumatta, tulevaisuus näyttää valoisammalta. Täältä me tulemme, meidän pikkuinen tiimi.
P.S. Edelliseen biisiin viitaten, muiden maiden sotiin osallistuneiden kirjailijoiden kertomusten, Pol Potin hirmuhallinnon kokeneen oppaan järjestämän Killing Field -kierroksen ja matkalla tapahtuneiden asekeskusteluiden sekä buddhalaisen filosofian yhteisvaikutuksesta, pohdin myös omaa historiaani eri tavalla.
Oli kiinnostavaa seurata, miten ne matkailijat, joilla ei ollut omakohtaista kokemusta asevoimista, käyttivät rahaa matkalla asekokemusten hankkimiseen ja saivat ampumisen tunteesta voimakkaan elämyksen. Me, joiden lähisukuun liittyi sotahistoriaa ja jotka olimme käyneet asepalveluksen, suhtauduimme ampumiseen huvin vuoksi vakavammin. Tiesimme jo ennen matkaa, että sodalla ja konfliktilla on seuraukset, jotka ulottuvat lapsiin ja lastenlapsiin.
Sotaa käymättömissä maissa ja sodanuhkaa vähemmän ajatelleissa ihmisissä reaktiot aseisiin voivat olla toisenlaiset. Tai ehkä vain olen vakava ja tylsä ihminen luonnostaan. Mutta tiedän kyllä, millainen voimakas olo aseen pitämisestä ja käyttämisestä tulee. Tietyissä konteksteissa se tuntuu irvokkaalta.
Ajatella, kuuntelet siinä turistien kiväärin rätinää Vietnamin sodan raunioilla ja puhut samalla inttikokemuksista ihmisen kanssa, jonka isoisä on voinut tähdätä sinun isoisääsi, tai toisinpäin.
Mitä sinä tekisit perheesi ja lastesi puolesta? Mikä on oikein? Tuleeko väkivaltaan vastata väkivallalla, ja mitä siitä seuraa?
Kommentit
Lähetä kommentti