Sitä olen tänä keväänä harrastanut pk-seudulla useaan otteeseen työkeikkojen aikana. Moninaisiin pönttöihin on puklailtu, ja useiden kaupanhyllyjen ja lounasvaihtoehtojen ääressä jumitettu naama irveessä, kun mitään ei huvittaisi syödä, mutta pakko on ravintoa saada.
Vauvamaha on siis pysynyt yllättävän hyvin mukana menossa. Nyt meneillään on 17. viikko, eli kesän koittaessa olemme puolivälissä urakkaa.
Olo ja oireet ovat muuttuneet matkan varrella niin, että jälkikäteen tuskin edes muistan tätä kaikkea. Onneksi. Tämä on ollut elämäni fyysisesti tuskaisinta aikaa.
---
Ensimmäinen (käytännössä viides, eli kun havaitsin olevani raskaana) viikko oli kuukautisten loppumisen aikaisia vatsakipuja lukuun ottamatta helppo. Vähän mielialan vaihtelua, fyysistä väsymystä ja ruokahalun kasvua.
Seuraavalla viikolla muutuinkin sitten hajuyliherkäksi eivätkä monetkaan ruuat tai ruoka-aineet enää napanneet. Kahvi vaihtui aamuiseen sadan milligramman kofeiinitablettiin, ja oli arpapeliä, mikä meni minäkin päivänä kurkusta alas ja mikä ei. Mausteista ainoastaan kaneli ei etonut, jopa kurkku ja porkkana maistuivat liian kitkeriltä suuhuni eikä lautasellani saanut olla lihaa tai rasvaa eikä mitään liian monimutkaisia makuyhdistelmiä.
Pahinta oli, kun jääkaappi oli lastattu täyteen esimerkiksi Risifrutteja, joita pystyin aina lusikoimaan, ja yhtäkkiä kesken syönnin, makea riisivälipalakin alkoi etoa. Näin kävi monille ruokalajeille eikä jääkaappimme ikinä ennen ollut ollut yhtä täynnä syömättömästä ruuasta.
Oudointa taas oli, että jopa mieheni normaali ihon tuoksu oli minusta vastenmielinen, ja saatoin halatessa tokaista: "Hyi, sä haiset!"
Muita oireita ensimmäisellä kolmanneksella olivat viikkoja jatkunut tasapaksu masennus, ylitunteellisuus (Itkin noin tunnin työmatkabussissa Uuden-Seelannin iskuista lukiessani), hurja väsymys ja puuskutus pienessäkin rasituksessa sekä pahanmakuinen ja kova syljentuotanto.
Henkisellä puolella fiilistelin uutta elämää paljon, ja pohdin sitä monilta eri puolilta. Se tuntui valtavan dramaattiselta käänteeltä, joskin vielä utopistiselta ja abstraktilta. Vasta nähtyäni vauvan ensimmäisessä ultrassa, se muuttui realiteetiksi. Aloin ymmärtää, että sisälläni ei kasva oma haavekuvani tai mitään, mikä vastaisi minun odotuksiini. Siellä polskii samojen fyysisten lainalaisuuksien alla varttuva, erillinen ihmisolento - tuleva persoona, josta en osaa sanoa mitään.
---
Kaiken syötävän inhottavuus alkoi haihtua toista kuukautta sitten. Myös tunteiden vuoristorata tasoittui. Yhtäkkiä saatoin joinakin päivinä kokea myös iloa, ja nyt mielialani on pitkälti normaali.
Maha on selvästi pyöristynyt, ja odottelen ensimmäisiä potkutuntemuksia. Väsymys on säilynyt. Erityisesti viime viikon muutto isompaan kotiin ramaisi. Omaisuuden pakkaamisessa muuttokuntoon kesti viikko, ja 30 muuttolaatikon purku-urakan ja huonekalujen kasauksen saimme päätökseen suurilta osin parissa päivässä. Iso osa rääkistä kaatui mieheni kontolle, mutta apuna oli myös muuttofirma ja pari apuria lähipiiristä. Tekemistä vielä riittää, mutta asiat järjestyvät hiljalleen.
Parisuhteemme kesti tämänkin koetuksen. Molempien elämän toistaiseksi työläin muutto ei saanut meissä pahimpia puolia esiin. Se on jo jotain. Muuttoa voi verrata yhteiseen matkaan parisuhdetestinä: jos siitä selviää tiiminä, kaikki on hyvin. Jotkut yhteiset kaukomatkat ovat olleet aavistuksen kitkeriä tunnelmaltaan, kunnes keksimme, että matkaamme yhdessä vain helppoihin kohteisiin. Turhat jetlagikiukuttelut ehkäisty.
---
Viime viikkojen aikana olen bongannut ohimennen ihmisiä vuosien takaa. Erityisesti sitä tapahtuu Helsingissä. Maisteriopintojen aikaan Tampereella lähes unohdin eläneeni jo 10-15 vuotta sitten. Moni ympärillä eli ensimmäistä opiskelijaelämäänsä ja sulauduin näennäisesti joukkoon. Kun sitten tapaa tyyppejä, jotka muistavat sinut omasta ensimmäisestä opiskelijaelämästäsi (siitä on todella jo parhaimmillaan 16 vuotta aikaa) tai vanhoista oman alan työkuvioista (yhdeksän vuotta sitten), tulee kodikas olo. Minulla on historia, en ole kuvitellut kaikkea!
Toisinaan liian tiheään vaihtuvat puitteet tuovat tunteen, että elämäni ei ole muuttunut sitten nuoruusvuosien. Mutta onko se kamalaa, jos ei ole varma, miten on erilainen kuin 28-vuotiaana? Voisin hyvin sanoa tuntevani oloni yhä seitsemän vuotta nuoremmaksi ilman, että se tuntuisi oudolta. Olenko paljonkin henkisesti muuttunut niiltä ajoilta? 25-vuotias en koe olevani. Silloin valmistuin medianomiksi ja jätin opiskelijaelämän, siirryin työelämään ja aloin maksaa kaikki menoni palkoilla opintotuen sijaan. Silloin aikuistuin, siinä kulki raja nuoruuden ja "oikean elämän" välillä.
Sen sijaan 28-vuotiaana tiesin jo pitkälti samat asiat kuin nyt. Olin tietyllä tavalla valmis, samanlainen kuin tänäkin päivänä. Toiveeni ja päämääräni olivat pohjimmiltaan samat. Olisin aivan yhtä hyvin voinut olla silloin tässä ihan samassa tilanteessa, jos elämä olisi mennyt toisin. Ympyrä on sulkeutunut; olen siinä, mistä 28-vuotiaana lähdin levottomana etsimään itseäni, mutta nyt olen seesteinen.
Näin tämän pitikin mennä. Suurinpiirtein.
Kommentit
Lähetä kommentti