Maha on pistänyt elämäni uusiksi viimeisten neljän kuukauden aikana. Raskauden alku meni hämmennyksen, ihmettelyn ja sopeutumisen merkeissä, mutta nyt annetaan takaisin. Kuules, pikkuruinen, äidilläkin on asiaa: tällaisista asioista mutsisi nauttii.
1. Liikunta on jäänyt harvinaisen pitkälle tauolle. Ennen raskautta harrastin säännöllistä juoksua ja ryhmäliikuntatunteja useita vuosia. Liikuntaa kertyi normaalisti viikossa vähintään kolme noin tunnin kertaa. Nyt olen koko vuoden alun ajan harrastanut ainoastaan rauhallisia kävelylenkkejä jaksaessani sekä toki hyötyliikuntaa. Lihasten, ryhdin ja muun elimistön sekä hyvän olon rapistuminen uhkaa, jos tilanne ei muutu. Ajattelin alkuun napata mahdollisuudesta kiinni ja ilmoittautua odottajille tarkoitettuun fysioterapiaryhmään kuulemaan, miten tuleva ja uusi äiti voivat hoitaa kuntoaan (ryhmässä keskitytään näköjään etenkin lantionpohjalihaksiin). Synnytystä sanotaan maratonin veroiseksi ponnistukseksi, ja myös odotusaika sekä siitä palautuminen vaativat paljon kropalta. Fyysinen olemukseni muuttuu luonnollisesti jollain tavalla, eikä minulla "elämän tatuointeja", "taisteluarpia" ja "ihmisenä kasvamisen merkkejä" vastaan ole mitään, mutta toivon, että askeleeni on ensi vuonna jälleen yhtä kevyt kuin ennen.
Mikä olisi sopiva kesäinen odottajan laji? Jooga? Tanssi? Uinti? Täällä Espoossa on jopa kylpylä-kuntosali, joka tarjoaa jumppatunteja vedessä. Sieltä mummojen seasta voisi hyvin löytää minutkin lillumasta ja kellumasta.
2. En ole laittanut ruokaa kuukausiin. Kun ei ruoka maistu eikä sitä mielellään edes haistele, saati katsele ruokakuvia, ei kyökissä puuhastelukaan innosta. Vasta tänään iski taas inspiraatio kokkaamiseen: odotan pääseväni jonain päivänä valmistamaan helppoa ja hyvää raparperivispipuuroa! Juuri nyt kaikki nopeasti valmistuva, maistuva ja ravitseva kiinnostaa.
3. Tälle vuodelle ei ole enää luvassa matkoja. Jos en olisi ollut raskaana, olisin singahtanut tässä kuussa mahdollisesti viikoksi vaikka Kreikkaan. Vatsan kasvun ihmettelyssä on kuitenkin nyt riittävästi eksotiikkaa, ja eilen olin tunnistavinani ensimmäiset mahalaukun suunnille kohdistuneet monotuksetkin. Suolistokaasujen tai -tavaran siirtymisiä tuntemukset eivät vastanneet, kyse oli nimenomaan kumeista iskuista. Sitäkin ennen olen pari kertaa kokenut mahaani ikään kuin hiveltävän, kuin jollain olisi kuvussani käsissään sulka tai pölyhuiska, jolla se sivelee siellä sisäseinämiä. Ehkä olen vain kuvitellut, mutta jännältä se tuntui.
4. Olen jatkanut kirjaurakkaani tänä vuonna vain parin sivun verran, ja muutkin omat projektit ovat edenneet tahmeasti. Voimat ovat menneet töihin, muuttoon ja oman raskausolon helpottamiseen. Tavoitteenani on tässä kuussa saada yksi oma juttuprojekti vietyä loppuun, ja kirjan parissa ähellän taas, kun kykenen. Voi olla, että jatkan kesän ajan parin sivun viikkotahdilla ja paneudun asiaan kunnolla äitiyslomalla. Kiire ei ole. Sitten kotona ollessa kirjaileminen saattaa olla jopa sellaista väliaikatekemistä, jota vauvakiireiltä ehtiessä kaipaan. Ehkä siiheksi voisin hakea puuhilleni apurahaa lisämotivaation takaamiseksi.
Eilen riemukseni energiatasoni alkoivat kuukausien väsymyksen jälkeen palailla, joten kyllä tämä taas tästä. Takana on parin päivän sukulointikierros ja pyöristyneen kummun esittelytour idässä sekä viimeisen elossa vielä olleen isovanhemman eli vaarin muistotilaisuus. Suvun vanhimmat ja oma lapsuus sekä nuoruus ovat menneet, nyt on uuden luomisen aika.
Viime vuonna näihin aikoihin yövyin teltassa Hämeenlinnan Evolla Eräkerttujen järjestämässä naisten telttailutapahtumassa. Alkujaan minun oli tänäkin viikonloppuna tarkoitus suunnata kerttujen vuosittaiseen kokoontumiseen ja opettaa jälkikasvulleni jo masussa ollessa, millaista on luonnonrauhan ihailu. Muistan yhä elävästi, miltä viimeksi tuntui herätä lintujen sirkutukseen ja telttakankaan läpi kuultavaan valoon raikkaassa ilmassa. Ihan kuin olisin itsekin makoillut (vähän alaspäin rinteessä viettävässä) kohdussa, koivujen katveessa ja pienen järven edustalla.
On niin monia hienoja asioita, joita pienelle tulee olemaan hauska opettaa.
5. Oman minuuden ja arjen sopeuttaminen perheenlisäykseen vie aikaa, se on asteittainen prosessi. Olen kuitenkin 35 ja elänyt tähän asti itselleni enkä ole aiemmin vakavissani harkinnut lapsen hankkimista tai raskaaksi tulemista. Siihen nähden tämä on tapahtunut hurjalla temmolla. Hyvän parisuhteen myötä olen viimeiset pari vuotta kypsytellyt ajatusta, mutta vasta ikääntyminen sysäsi kokeilemaan onnea hedelmällisyyspelissä.
Näin minulle aina käy: leikittelen ajatuksilla muutaman vuoden ja sitten yhtäkkiä toteutan jonkin haaveistani. Ulkopuoliset luulevat, että idea on syntynyt lennosta, vaikka oikeasti se on muhinut piilossa jo jonkin aikaa enkä ole ollut itsekään varma, miten siihen suhtautua.
(Tähän voi ottaa hauskan esimerkin niiltä ajoilta, kun minä ja kaverini olimme 12-vuotiaita. Eräänä kauniina päivänä ala-asteen välitunnilla minulle selvisi, että luokkani tytöt olivat kaikki lääpällään uuteen amerikkalaiseen poikabändiin, Backstreet Boysiin. Kaverini julistivat rakkauttaan johonkin Brianiin tai Keviniin, ja minutkin usutettiin välittömästi kertomaan, kuka kiiltokuvapojista on minun suosikkini.
Valitsin ryhmäpaineen alla summamutikassa Howien, vaikka oikeasti en tuntenut vetoa keneenkään niistä naamoista paperilla. Olin kerran kuullut yhden heidän biisinsä enkä osannut sanoa siitä juuta tai jaata.
Vasta jonkin ajan kuluttua, altistuttuani kaikilla tyttöjen tekstiilityön tunneilla jatkuvalle We've Got It Goin' On -hitin luupille ja nähtyäni Music Tv:ltä Get Downin musiikkivideon, se iski: olin palavasti ihastunut Nick Carteriin. Viimeinkin pääsin tunnustamaan ystävilleni korvat punaisina ja nikotellen, että minulla on ihan oikea lemppari.
Seinäni täyttyivät siitä lähtien Suosikista ja ulkomaisista nuorten lehdistä leikatuista Nick-kuvista ja nauhoitin useita Bäkkäreiden musiikkivideoita VHS:ille, jotka ovat niiden kohdalta puhki kuluneita. Muistaakseni hitaasti syttynyt kaukorakkauteni roihusi vielä senkin jälkeen, kun muut olivat jo siirtyneet uusiin kohteisiin. Vasta parin vuoden kuluttua huomasin eräänä päivänä kyllästyneeni uskollisesti palvomaani Nickiin, kirjoitin hänelle kuvitteellisen jäähyväiskirjeen ja arkistoin kuvat laatikkoon. Oli uuden vaiheen aika.)
Vaikka juuri nyt kahdestaan onkin mukavaa ja olemme vielä suhteellisen nuoria ja näpsäköitä, niin jonain päivänä olemme ehkä kyllästyneet toistemme ruttuisiin naamoihin ja samoihin jaarituksiin. Silloin meillä on jotain muutakin yhteistä, toivottavasti myös hyviä yhteisiä muistoja. Ystäviä, kavereita, sukulaisia ja merkityksellisiä tuttuja voi tavata vaikka joka päivä, ja he todella rikastavat elämää, mutta ensimmäinen rääkäisy ja viimeinen henkäys eivät silti yleensä kuulu heille. Romanttinen rakkauskaan ei välttämättä kestä aikaa ja muutoksia, mutta sidettä lapseen tai vanhempaan ei ihan niin vain katkaista.
Ajatus omasta lapsesta on toki pelottava, jännittävä, lähes liian suuri; en välillä ymmärrä, miten tulen ikinä osaamaan kaiken ja pystymään kaikkeen, mitä vanhemmalta vaaditaan. Toisaalta, ihmiskunta on lisääntynyt luolamiesajoista lähtien ja äitejä elää sota- ja kriisialueilla sekä slummeissa. Minulla ei pitäisi olla huolen aihetta niin kauan kuin lapsi on terve, ja toki muu perhe myös. Mutta elämä on meille kaikille arvaamaton viidakko, loputon meri ja aavikko: täynnä iloisia ja surullisia yllätyksiä, toinen toistaan erikoisempia. Elämä on lotto, jossa edes alussa jaetut kortit eivät takaa mitään. Onneksi ja harmiksi.
Kommentit
Lähetä kommentti