Viimeisen vuoden aikana olen törmännyt useaan otteeseen enemmän tai vähemmän tuntemattomien ja tuttujen, eri-ikäisten ja eri sukupuolta olevien avio- ja avoeroihin. Se kuuluu ikään.
Alkuun olin heidän puolestaan vain pahoillani ja järkyttynyt itsekin siitä, miten elämä heittelee. Aloin tuntea lohduttomuutta: niin monia tragedioita, eikö kukaan voi onnistua rakkaudessa?
Jossain kohdassa kuitenkin muistin, miltä tuntui erota pitkähköstä parisuhteesta. Siitä on jo kauan aikaa ja olin vielä nuori aikuinen, lapseton ja asuntovelaton. Ehkä se ei vaikka keski-ikäisen perheellisen eronneen mittapuulla ole kovin merkittävä erotapahtuma, mutta se on minulle ainutlaatuinen. Ja erotessa parisuhteesta käy luultavasti aina samoja peruskysymyksiä läpi.
Mitä tämän jälkeen tulee, löydänkö ketään minulle sopivaa? Uskallanko rakastua ja rakastaa uudelleen? Kelpaanko omana itsenäni suhteeseen?
Hienointa erossa oli, että muistan sen jälkeisen ajan yhtenä onnellisimmista. Jos särkynyttä sydäntä ei oteta lukuun, se oli erityinen vaihe elämässä. Yhtä seikkailua, auringonpaistetta ja uusia merituulia.
Sillä eiväthän erot ole oikeasti vain menetystä ja murheen syvyyttä. Ei niiden tarvitse olla. Ne ovat löytämisen aikaa.
Aamulla heräsin päivään, jolloin mitä tahansa saattoi tapahtua. Koin onnen ja huojennuksen tunteita, painon putoamisen hartioiltani, jotain mitä en ennen ollut kokenut. Olin vapaa, tekemään mitä vain päätin.
Ja niin minä teinkin.
Pyöräilin ja juoksin kymmeniä kilometrejä yksin vieraassa maastossa läkähdyksiin ja lihaskramppeihin asti. Söin joka ilta uudessa ravintolassa, uudenlaisen annoksen. Kiipesin vuorelle. Hyppäsin lentokoneesta. Otin ensimmäisen surffituntini. Kourallinen puolialastomia skandinaavisia poikia pyysi minua työkaverin kämpillä tyynysotasille (ja minä kieltäydyin aikaiseen työpäivään vedoten, typerys). En viettänyt yhtäkään tylsää iltaa kotona moniin kuukausiin. Elin toisin kuin vuosiin.
Erot ovat osa elämää ja loput ovat aina myös alkuja. Helppoja ihmissuhteet ja niiden päättäminen eivät tietysti aina ole. Kaikkea muuta.
Niistä oppii, paljon. Itsestään ja muista. Se on kivulias tapa oppia, mutta myöhemmin siitäkin opista on hyötyä. Voi sanoa menneensä eteenpäin, ymmärtävänsä nyt paremmin. Jos on siis uskaltanut kurkistaa myös syvälle itseensä: Miksi näin todella kävi? Mikä minun roolini tässä kaikessa oli? Mitä minulla jäi toisessa huomaamatta? Miten voin jatkossa olla rehellisempi itselleni ja muille siinä, mitä elämältä tahdon ja millainen olen?
Jos olet eronnut, muista myös nähdä kaiken kauneus. Loput satuttavat melkein aina, mutta vuosien kuluttua kannattaa muistella mieluummin niitä hyviä hetkiä, jolloin kaikki oli oikein. Kipua ja vääryyksiä voi jauhaa mielessään loputtomiin, mutta ei siitä ole apua.
Mitä jos toinen oli välillä kurja lähinnä siksi, että hänkin on ihminen? Ehkä hän ei silloin pystynyt parempaan, mutta katuu sitä myöhemmin? Ehkä ei, mutta se on hänen karmansa tai kohtalonsa. Ei kukaan meistä ole yli-ihminen, joka osaisi tehdä kaiken parhaalla tavalla tai joka aina ymmärtäisi, miten paljon hänen tekonsa jollekin toiselle voivat merkitä.
Usein emme tiedä, millaisen vaikutuksen teemme muihin, olivat he läheisiä tai kaukaisia ihmisiä. Yksi sanakin oikealla hetkellä voi tuhota tai pelastaa jonkun. Ja välillä me vain unohdamme muut, tahtomatta tai tahtoen. Sellaisia me olemme, kaikki. Epätäydellisiä ja hyväksyntää hakevia, pieniä olentoja.
Noh, joka tapauksessa: Eroja seuraavat terve itsetutkiskelu ja uudet mahdollisuudet olla entistä ehdampi oma itsensä. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Sen saa onneksi itse päättää.
Kommentit
Lähetä kommentti