Pieni vilkas rymistelijä ja kasvava maha vievät äidiltä voimia. Muistelen välillä kateellisena niitä aikoja, kun jaksoin mitä vain. Päivät olivat täynnä mitä rasittavimpia koitoksia - työtä, ylityötä, liikuntaa, matkoja, ehkä jopa sosialisointia - ja silti jaksoin innostua kaikesta.
Nyt toki olen ylpeä ja iloinen tästä energiasyöpöstä, sillä tiedän, minne kaikki ylimääräinen elinvoima menee. Voin vaikuttaa uupuneelta ja ottaa päivätorkkuja epänormaaleihin aikoihin, ja juhannuksenakin simahdin melkein suorilta jaloilta jo puolilta öin muiden remutessa vielä tunteja, mutta ei siinä ole mitään voivoteltavaa. Kasvatan uutta elämää.
Moninaisia vaivoja ja huolia tästä tilasta on koitunut, mutta ehkä se on kaiken arvoista. Ei mikään hyvä ole helppoa. Välillä hän monottaa tulehtuneeseen virtsarakkooni, mutta tämänkin kestän. Eräänä yönä olin valuttanut jonkinlaista esimaitoa lakanalle, joten olen nyt virallisesti nisäkäs. Se ei ollut kivuliasta, mutta erikoista ja maininnan arvoista. Uusi erite ja ruumiintoiminto.
Juhannuksena vierailimme mieheni kaverilla, jonka lapsen kummi siippani on. Oli hienoa nähdä, millainen puolisoni on lasten seurassa. Hän opettaa, pelaa, leikkii ja asettaa silti rajoja touhukkaille pikkuisille. Aivan kuten hän toimii eläintenkin kanssa. Minä taas taivun helposti ylihuolehtivaisuuteen: "Varo! Älä tee noin... Osaako se? Oletko nyt ihan varma? Siinä on terävä kulma! Voit kaatua!" Minun on yritettävä hillitä tätä ilmeisesti perinnöllistä taipumustani stressata kaikesta. Meillä on siis paketissa rento isä ja kontrollifriikki äiti, perussetti.
Jussina kiikkuessani pihakeinussa pahvilautanen ja grilliruokaa käsissäni ja temmeltävä, kyselyikäinen lapsi vieressäni tulin ajatelleeksi, että tässä tilanteessa on jotain tuttua. Miehet vahtivat kuumenevia makkaroita ja kesäkurpitsasiivuja, maistelevat ja maistattavat toisillaan aikuisten juomia. Lapset mekastavat, koirat tepsuttavat juhannusvieraiden jaloissa rapsutuksia kerjäten. Naiset kokoontuvat keittiöön pilkkomaan salaattia ja vaihtamaan kuulumisia. Pelataan kortti- ja lautapelejä. Saunotaan. Puhutaan asumisesta, töistä, lapsista, maailmasta ja elämästä. Tällaistahan lapsena juhannuksena oli. Nyt vain kaikkea tätä vahtivia aikuisia ei näy missään. On vain pienempiä ja isompia lapsia.
Paluumatkalla selvisi, että mieheni oli ajatellut aivan samaa. Yhtäkkiä olemme tehneet kiepauksen kaveriporukoiden ja sinkkujen rymyjuhannuksista takaisin lapsuutemme perhejuhlaan. Tutut repliikit kuuluvat tällä kertaa kavereiden ja omasta suusta. Lapset ihmettelevät ihan samoja juttuja kuin me silloin aikoinaan. Ja me tiedämme, mitä vastata. Ehkä. Vaikka silti on epävarma olo. Olemmeko me todella aikuisia? Emmehän me tiedä mistään mitään. Mieheni kummilasta lainaten voisin esittää kaiken edessä kysymyksen: "Miksi?"
Kommentit
Lähetä kommentti