Ensinnäkin, kaikki tarpeellinen on lähellä. Kun somessa mainostetaan jotakin kiinnostavaa tapahtumaa, ei tarvitse surkutella, että "äh, pitää varata junalippu Helsinkiin ja vähintään pari tuntia aikaa siirtymille maakunnasta paraatipaikalle ja pois... Turha vaiva, pysyn kotona!" Paikallisjunalla pääsen jopa vartissa vehreästä ja vireästä Espoosta keskelle pääkaupungin kesävilinää. Eikä se maksa useita kymppejä per käyntikerta.
Puhumattakaan siitä, että jos kaveri haluaa akuutisti nähdä ja jutella, voi lyhyelläkin varoitusajalla vaan suhauttaa toisen oven taakse. Taas jää iso sumplimisruljanssi ja "höh, nyt ei natsaa, jutellaan vähän somessa" pois. Lounastreffejäkin voi sopia, tai kysyä jotakuta ex-tempore johonkin niistä kiinnostavista tapahtumista tai paikoista, joita somessa bongaa. Simppeleiltä ja itsestäänselviltä kuulostavia asioita, mutta ei silloin, jos asut satojen kilometrien päässä vanhoista kontakteistasi.
Ja kun olet viettänyt yli viisi vuotta vieraalla maalla, olet ehkä jo unohtanut, miten helppoa kaikki voi olla. Olet tuudittautunut ajatukseen, että tällaista elämä on. Ihan kuten masentuneena unohtaa, millaista oli, kun välillä oli hymy silmissä asti, ja alkaa kuvitella, että on täysin normaalia, että kaikki tuntuu tylsältä ja ikävältä. Kaikkeen sopeutuu, kaikesta voi tulla uusi normaali omassa elämässä.
Huvittavinta muutoissa on, että olen yleensä Suomessa aina löytänyt uusia ystäviä paikkakunnilta juuri, kun olen muuttamassa niiltä pois. Asuin aikoinani Turussa yli neljä vuotta. Aikani kului pitkälti tiukkatahtisten medianomiopintojen ja kesätöiden puristuksissa, ja lisäksi pyhitin vapaa-aikaani seurustelulle silloisen poikaystäväni kanssa, jonka kanssa muun muassa retkeilimme runsaasti Turun naapurikuntien luonto- ja kulttuuritarjontaa ihmettelemässä, olihan hän kotiseuturakas automies (jep, ja minä löysin itsestäni matkailufiilin, joten se siitä suhteesta). Sosiaalinen elämäni ei siis tuolloin ollut kovin runsasta, mutta juuri, kun koulu ja parisuhdekin loppuivat ja aloin suunnitella uutta elämääni muualla, eräs turkulainen ex-työkaveri pyysi minua yhtäkkiä tupareilleen. Siitä alkoi ensin lähi- ja sitten kaukokaveruus, kun muutin pian ulkomaiden kautta Helsinkiin.
Vähän samanlaista on ollut Tampereellakin. Olen antautunut sosiaalisille harrastuksille ja tavannut vanhoja ja uusia tuttuja ja kavereita vasta viimeisen vuoden ajan ennen muuttoa Espooseen. Muutin Tampereelle entisen ihastukseni perässä ja etsiäkseni uutta suuntaa intin jälkeen, etupäässä sopivia töitä. Ihastus ei pidemmän päälle kantanut, ja ensimmäiset kuukauteni Tampereella olivat tuskaista tarpomista uuden alun rakentamisen parissa. Aikaa ei taaskaan juuri jäänyt sosialisoinnille opintojen, osa- ja määräaikaistöiden ja töiden hakemisen, kuumeisen sokkotreffailun, runsaan liikunnan sekä maailman koluamisen ohessa. Vaivannäkö kuitenkin kannatti, sillä reilussa viidessä vuodessa saavutin tavoitteet, jotka itselleni olin asettanut. Pääsin Tampereelle maisteriohjelmaan, urakoin itselleni uudet paperit ja oppiarvon, nappasin taas kiinni oman alani töistä, löysin hyvän parisuhteen, menin naimisiin, ja nyt on lapsikin tulossa.
Ja kaiken kukkuraksi, nyt minun ei tarvitse asustella yksin suosikkiseudullani, jossa kaikki kaipaamani on lähellä! Jos jotain viimeksi pk-seudulla asuessa kovasti odotin, se oli oikea parisuhde. Treffailin ja tapailin ihmisiä, biletinkin, mutta koskaan ei mikään oikein kolahtanut. Enkä tiedä, oliko aikakaan oikea minulle, sillä töiden ohella harrastin paljon liikuntaa, ja suunnittelin aina uusia matkoja tai muita elämääni mullistaneita tempauksia.
Kumppani on valittava tarkkaan, jotta ei tarvitse luopua omalle hyvinvoinnille tärkeistä asioista. Ajattelin aina, että on vaikea löytää miestä, joka hyväksyisi elämäntyylini, ja että minun on siksi oltava yksin. Kuvittelin, että ihmiset vakiintuvat siinä vaiheessa, kun he kyllästyvät kaikkeen, mikä heistä on ollut kivaa. Niinpä ensimmäisessä parisuhdeviritelmässäni yritin hurjasti muuttaa itseäni ja luopua monista asioista, joista kuitenkin huomasin pitäväni paljon. Ajattelin, että se kuuluu perhe-elämään: uhrata tärkeitä osia omasta elämästä, jotta yhdessäolo onnistuu. Mutta eihän se niin mene.
Jos suhde on oikea molemmille, kaikki tapahtuu luonnostaan ja toisen voi hyväksyä sellaisenaan. Jos nyt totta puhutaan, en edes välttämättä haluaisi miestä, joka matkailee yhtä paljon kuin minä tai olisi muuten identtinen kiinnostuksenkohteiltaan. Kun molemmat säheltävät joka suuntaan, siitä syntyy sekamelska ja tiet erkanevat yllättävän nopeasti. Molemmat ovat ehkä toisilleen vain jotain jännää ja uutta, kunnes horisontissa näkyy taas jotain uudempaa ja jännempää, joka tempaa mukaansa. Spontaaniuteni ja innokkuuteni kaipaa vastinpariksi maanläheisyyttä ja pysyvyyttä. Ilman, että minua vaaditaan väkipakolla muuttumaan.
Ja tässä sitä ollaan.
Lokit kirkuvat pihalla kertoen merikaupungin tytölle maininkien läheisyydestä. Lenkki- ja pyöräilypolut sekä joogapuistot odottavat vähän matkan päässä, kuten myös liikkeet, palvelut, ravintolat ja viihdemahdollisuudet, jopa hevoset ja ravirata! Pk-seudulla asuessa vallitsee se ihana tunne, joka matkoillakin syntyy, että mitä vain voi tapahtua koska vain.
Kalenteriini on buukattu neuvolakäyntien lisäksi erilaista menoa riittävästi, muttei liikaa. Harrastusmahdollisuuksia on odottajalle ja äidillekin riittämiin. Alan päästä uusiin töihin sisälle. Olen lähettänyt pitkästä aikaa free-jutun tarjolle pariin toimitukseen, sillä minulla oli keväällä muuton jälkeen aikaa kirjoittaa ylimääräinen juttu. Kaivoin jopa graduni esille parin Afrikkaan liittyneen kokoontumisen ja tapahtuman ansiosta, ja olinkin pitkään toivonut, että saisin tilaisuuden palata Afrikka-juttujen pariin.
Ja vauva ryömii ja mönkii säännöllisesti mahassa. Tuntuu kuin kuvussani majailisi sukeltaja, joka välillä pullauttaa keuhkoistaan kasan kuplia, jotka poksahtelevat vasten vatsani sisäkuorta. Elämme keskiraskautta, ja ylihuomenna on viimein rakenneultran aika.
En tiennyt, että elämä voi olla tällaista.
Kommentit
Lähetä kommentti