Lennokkaassa pätkäelämässä on se miinuspuoli, että on työlästä pysyä kartalla omista tarpeista, toiveista ja tavoitteista. Vaikka ei haluaisi, on pakko usein suunnitella tulevaa raha edellä - eli, mistä sitä palkkaa seuraavaksi varmimmin saa - eikä esimerkiksi omien kehittymistoiveiden ja uralla etenemisen kannalta täysin optimaalisesti. Toki sitäkin tulee sivussa mietittyä, mutta henkilökohtaiset oppimistavoitteet jäävät silti aina vähän jalkoihin.
Kun astut uuteen työpaikkaan, aikaa kuluu perusasioihin, kulttuuriin ja rutiineihin kiinni pääsemiseksi. Koska satun jakamaan elämäni henkilön kanssa, jonka kokemus työelämästä on kanssani täysin vastakkainen, on helppo peilata omaa historiaansa ja arkeaan hänen stabiiliin menneeseensä. Kun olen välillä tuskaillut sitä, että muutamassa kuukaudessa tai kesässä ei vielä tunne itseään kovin itsevarmaksi kaikissa tekemisissään uudessa paikassa, hän on todennut, että ei se ole ihme: Eihän uudessa työpaikassa voi kokea olevansa kuin vanha tekijä ennen kuin on kulunut huomattavasti pidempi aika kuin yksi kesä. Tai kaksi. Tai kolme.
Ensimmäiset kuukaudet menevät paljolti sen stressaamiseen, että osaanko tai opinko sitä ja tätä, ja muistanko kaikki yksityiskohdat ja mitenkäs tämä homma nyt hoituikaan. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että vasta noin vuoden kuluttua alkaa vaikuttaa jämäkältä tekemisessään. Sellainen tunne minulla edellisissä tehtävissäni tuli. Sen näki muun muassa muiden ihmisten suhtautumisesta minuun työssäni: keltanokkaisuus ei paistanut kilometrin päähän ja kykenin olemaan varma ja jämpti, koska tiesin, mitä tein ja kuka olin uudessa roolissani.
Sitä odottaa itseltään aivan valtavasti, joskus liikaakin, tuijottaessaan työsopimuksen päättymispäivämäärää. Pitäisi oppia sekä talon tavoille että edistää omia pyrkimyksiä siinä sivussa, tutustua työkavereihin ja luovia uusien sosiaalisten, näkymättömien sääntöjen keskellä sekä yrittää samalla olla mahdollisimman paljon oma itsensä. Tulee riittämättömyyden tunne, jos ja kun kaikki ei olekaan kehittynyt täydelliseksi sen kesän tai puolen vuoden loppuun mennessä.
Kesän lopulla en vieläkään tunne jokaista työprosessin yksityiskohtaa perinpohjaisesti, en ole tehnyt koko kansan tajuntaa räjäyttävää skuuppia, jollaista kukaan ei ole ennen lukenut, en ole oppinut mestariksi jossakin uudessa, juuri tähän työhön liittyvässä taidossa, en ole kaikkien aikojen paras työkaveri, joka ikuisella hymyllään korjasi kertaheitolla nahistuneen työilmapiirin, enkä onnistunut tuomaan kaikkein parasta ja rennointa minääni esille lyhyessä ajassa.
Noita asioita harmitellessa unohtuvat aavistuksen vaatimattomammat saavutukset ja kaikki se, mistä on ollut tilaisuus oppia jotain, ja mitä ei missään muualla olisi ehkä saanut tilaisuutta oppia. Oppimispäiväkirja olisi jotain sellaista, mitä pitäisi vielä aikuisenakin ja opintojen ulkopuolella pitää. Pätkien jälkeen on usein niin pyörällä päästään kaikesta tapahtuneesta, että ei ehdi sulatella kokemusten punaista lankaa, mikä auttaisi eteenpäin samassa tai seuraavassa työpaikassa. Takertuu pitkässä juoksussa mitättömiin yksityiskohtiin, muistelee ja paisuttelee "sitäkin kertaa, kun koko homma meni ihan reisille" (ainakin omassa mielessä) ja yrittää kaivamalla kaivaa jotakin urotekoa, joka kelpaisi yksittäistapauksena todisteeksi omasta hyvyydestä (tietysti omilla, epärealistisiksi paisutetuilla kriteereillä, jolloin todelliset teot näyttävät aina kaamean laimeilta).
Yleensä nykyisin unohdan myös, että minulla on myös työn ulkopuolinen elämä. Olen saattanut esimerkiksi etukäteen haaveilla siitä, että yhden kesän aikana kävisin läpi kaikki uuden työpaikkakunnan kesätapahtumat ja fillaroisin läpi koko seutukunnan uutisaiheita vaivihkaa metsästäen. Kuten silloin parikymppisenä tein.
Ihan kaunis ajatus, mutta tulin unohtaneeksi, että kumppanini jäi toiselle paikkakunnalle asustelemaan ja kyseinen kesä oli myös meidän ensimmäinen, varsinainen yhteinen kesämme. Niinpä viikonloppuni kuluivatkin pitkälti hänen seurassaan. Lisäksi samalle suvelle sattuivat monet suuret sukujuhlat eri puolilla Suomea, ja minun oli tarkoitus myös tutustua silloisen poikaystäväni, nykyisen mieheni lähipiiriin. Eli se niistä vapaa-ajan työsuunnitelmista.
Kesä- ja pätkätyöt on paljolti suunniteltu ihmiselle, jolla ei ole sellaista henkilökohtaista elämää, joka kärsisi työnteosta. Alle kolmekymppisenä jätin monet kerrat osallistumatta läheisten kekkereille siksi, että valitsin ennemmin ylityöt. Peruin myös treffejä viime tipassa siksi, että "tulikin yksi työjuttu". Tai ilmaannuin bileisiin suoraan töistä vasta, kun muut olivat jo suuntaamassa etkoilta baariin. Saatoin käyttää iltoja ja viikonloppuja mielenkiintoisten työprojektien parissa, ihan silkasta tekemisen riemusta. Koin näistä tapauksista huonoa omaatuntoa, mutta etenin myös töissäni melko nopeasti. Toisaalta kärsin välillä raastavista yksinäisyyden tunteista enkä löytänyt kumppania.
Niinpä kaiken edellisen perusteella olenkin yrittänyt löytää pidempiaikaisia töitä. Ensinnäkin siksi, että sitoutuminen pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan tuottaa enemmän lisäarvoa sekä itselleni ammattilaisena että varmasti myös työpaikalle. Pystyn ja haluan kehittyä ja kehittää todennäköisemmin kuin, jos tiedän jo, että kaikki on silmänräpäyksessä ohi eikä jatkosta ole tietoakaan. Eikä kehitys tapahdu hetkessä, vaan se todella vaatii aikaa ja sisäistämistä. Ensin pitäisi päästä kärryille siitä, mitä on kehittämässä ja minne, tai missä itseä on mahdollista ja kannattavaa juuri täällä kehittää, ja sitten vasta suunnittelun jälkeen pistää hihat heilumaan. Täysin loogista.
Ja toisekseen, olen nyt reilusti yli kolmekymppinen, perheellinen tyyppi. Arvostukseni ja prioriteettini ovat todellakin osin vaihtuneet elämäntilanteeni vaivihkaa muututtua. Työt ja oma itsenäinen elämä suunnitelmineen ovat yhä ja aina minulle tärkeitä, mutta niihin on sovitettava myös toinen supertärkeä tekijä: mies ja tuleva lapsi. En ole mikään koti-ihminen, sen näkee jo vähäisestä kiinnostuksestani pesäni sisustamiseen, mutta omat läheisimpäni ovat minulle tukipilari ja itsetarkoitus. Kuten työt, myöskään parisuhde tai vanhempi-lapsisuhde eivät kehity, jos niihin ei kuluta aikaa ja vaivaa. Jos käytän kaiken energiani töiden perässä juoksenteluun (varsinkin ilman, että se johtaa mihinkään pysyvään tulokseen tai henkilökohtaiseen tyydytyksen tunteeseen merkitykselliseksi koetusta työstä), minulla ei ehkä kohta olekaan voimaa antavaa parisuhdetta ja lapsestani kasvaa traumatisoitunut huligaani, joka hädin tuskin tuntee äitiään.
Tällaisia asioita olen viime päivät pyöritellyt päässäni. Keväällä suunnittelin, että töiden ohessa kävisin jossakin meditoimassa tai joogaamassa, nauttisin raskaana olemisesta kaiken sen pahoinvoinnin jälkeen. Olisin niin sujut uuden arkeni kanssa, että olisin täysin huoleton. Voisin lähentyä henkisen puoleni kanssa Kaakkois-Aasian-reissun innoittamana. Pyh. Havahduin taas tuttuun riittämättömyyden tunteeseen: minun piti saada kaikenlaista aikaiseksi perustyön opettelun lomassa, ja kesä on jo pitkällä. En koe oloani vieläkään todella luontevaksi uudessa ympäristössä, vaan opettelen jälleen kantapään kautta. On oltava tyytyväinen siihen, mitä jo on. (Ommm.... Zen.)
Ja lisäksi en ole saanut yhtä hemmetin freelance-juttua myytyä, ja nyt pohdin, miten se olisi pitänyt paketoida ja myydä, vai mistä kiikastaa. Edellisestä friikkujutun myymisestäni on aikaa muutama vuosi, se meni Aamulehdelle. Myyminen ei ollut vaikeaa, vaikka tekoprosessi olikin työläähkö. Mutta se oli mukavaa, kuten aina.
Ja sitten kiroan, etten saakeli soikoon hakenut minkäänlaiselle datajournalismin kurssille maisteriopintojen aikaan. Haluaisin kehittyä nimenomaan analyyttisemmissä ja työläämmissä juttuprosesseissa. Laajentaa horisonttia. Aloittelen datiksen itseopiskelua näin kesällä, ja katson, josko tarvitsisin äitiyslomalla ihan ohjattua opetusta. Myönnän avoimesti, etten hakeutunut opintojeni aikana kurssille, sillä opetusta piti entinen kumppanini, ja se olisi saattanut tuntua ainakin minusta oudolta. Stalkkaamiselta tai joltakin, kiusalliselta. Tykkään yleensä suhteen päätyttyä ottaa etäisyyttä ja keskittyä johonkin omaan ja antaa toiselle tilaa kasvaa omaan suuntaansa. Keskityin Afrikkaan ja ulkomaihin, vaikka jälkikäteen ajateltuna siihen kylkeen olisi hyvin sopinut annos nörtteilyä. Mieheni sanoo, että olin hassu, sillä kyse oli ammattitaitooni liittyvästä opetuksesta; hän ainakin olisi mennyt, vaikka kurssia olisi pitänyt kuka tahansa. Helppohan se nyt on sanoa, kun aikaa on kulunut, mutta ehkä vieläkään ei ole liian myöhäistä. Uuden opiskelu kannattaa aina.
Ja sitten on se kirjaprojekti... Äitiyslomasta uhkaa kehkeytyä tiivis. Haluaisin nimittäin jatkaa Tampereella aloitettuja lauluopintojakin. Rakastan laulamista enkä ole siinä ihan täyskökkö. Katsotaan, mihin kaikkeen rahkeet riittävät. Kun on sitten se vauvakin, joka on vähän niin kuin ykkösasemassa. Enkä tiedä mitään hienompaa ja ainutlaatuisempaa kuin hän.
Kommentit
Lähetä kommentti