Niin se vain kesä ja tämänkertainen työnpätkä ovat lopuillaan, enää viikko jäljellä. Laskettuun aikaan on kaksi kuukautta. Tunnelma tiivistyy, monessa mielessä.
Olen perehtynyt tarkemmin toimituksellisen työprosessin osaan, joka oli aiemmin vain yksi osa työnkuvaani. Työympäristöni ja mediakanavat, joihin olen sisältöä tuottanut, ovat vaihdelleet, ja tämä oli niitä harvoja kertoja, kun olen ollut isossa printtimediatalossa töissä ihan toimituksen sisällä asti enkä ulkoruokinnassa. Isoissa sähköisissä medioissa olenkin jo viettänyt aikaa, Suomessa ja ulkomailla.
Tietysti sinänsä harmillista, kuten olen jo aiemmin todennut, että juuri, kun on jotakuinkin päässyt jyvälle uusista kuvioista, onkin jo aika laittaa pillit pussiin. Sisäänajot uusiin töihin eivät kuitenkaan ikinä ole stressittömiä ja vaivattomia, millekään osapuolelle. Lomailu ennen vauvan syntymää tulee kuitenkin tarpeeseen, sillä myöhemmin omaa aikaa tuskin liiaksi riittää. Ja onnittelen itseäni siitä, että raskausvaivoista huolimatta jaksoin töissä, uusissakin, kohtuullisen hyvin sopimuksen loppuun asti.
Tämä oli juuri järkevä pesti tähän rakoon. Muuten olen kyllä sitä mieltä, että kesätyöt alkavat jo riittää. Vähintään siitä syystä, että lapsen hoitokuviot täytyy pystyä järjestämään vähän pidemmällä tähtäimellä ja ennustettavammin.
Ehdin myös alkaa ikävöidä toimituksellisia tai viestinnän alan töitä, joissa pääosassa olisi kirjoittaminen, tutkiminen, pohdiskelu ja juttujen teko, siinä sivussa mahdollisesti muutakin. Mutta aika aikaansa kutakin, edellisessä työssäni pääsin toteuttamaan sitä puolta pari vuotta putkeen.
Oikeastaan edellisten viiden vuoden aikana töihin ja opiskeluihin on lukeutunut tutkimuksen tekoa, kansainvälisiä media-alan tehtäviä, oma-aloitteisia ja yhteisöllisiä projekteja, friikkuhommia ja monipuolista toimituksellista työtä kuvaamisesta verkko- ja printtityöskentelyyn ja juttujen taittamiseen ja editointiin asti. En ehkä tänä aikana ole istunut paikallani juuri tietyssä toimituksessa arkisin kahdeksasta neljään, vaan kokemusta on kertynyt useammasta paikasta. Se on itse asiassa hyvä asia, sillä vierivä kivi ei sammaloidu.
Yksi tärkeä oppi tältä kesältä on ollut yhteistyön merkitys. Friikkuna ja osa-aikaisena työntekijänä käy helposti niin, että perinpohjaista suunnitelmallisuutta ja keskustelua juttujen ja juttukokonaisuuksien työstämisestä ei ole. Ideoit, teet haastattelut ja kirjoitat sekä editoit jutun ja toimitat mahdollisesti vielä kuvatkin itsenäisesti, ja sitten heität jutun medialle tai medioille ja toivot parasta.
Kaikenlainen palaute eri vaiheissa prosessia jää puolin ja toisin antamatta, ja samalla kumpikaan osapuoli ei välttämättä opi ja kehity prosessissa. Sen sijaan vakituisemmassa roolissa isossa organisaatiossa työskentely vaatii monien ihmisten välistä kommunikaatiota ja yhteistyötä. Työtä ja yksittäisiä töitä suunnitellaan ja hiotaan monen ihmisen kesken aivan erilaisella otteella. Palautetta saa jatkuvasti, ennen, kesken ja jälkeen prosessin. Sitä tulee automaationa keskustelun kautta, ja myös lopputuotetta analysoitaessa. Juuri sellaista olen monesti itsenäisemmissä ja kokonaisvaltaisemmissa toimenkuvissa kaivannut: että joku kyseenalaistaisi jonkin haitallisen toimintatapani tai kiinnittäisi huomiota maneereihini, joille itse olen sokea.
Työyhteisön tuki ja ammattitaitoisten kollegojen varmistukset ovat lipevillä pinnoilla kapuavan toimittajan mielenrauhan ja -terveyden pelastus. Kaikenlaiset hienot saavutukset useimmiten vaativat monen ihmisen ja erillisen tekijän panosta ja onnistumista. Sellainen kuitenkin vaatii onnistuakseen toimivan ja perusteiltaan tutun ja turvallisen työyhteisön. Vaihtuvuutta voi olla, mutta ei liikaa. Ihmisistä on otettava koppi, ja heidät on oikeasti opittava tuntemaan. Jos en ymmärrä kollegojen työtapoja ja persoonaa, yhteistyö vaikeutuu, sillä jokainen meistä toimii samassakin tehtävässä vähän eri tavalla. Eikä jokaista ihmistä todellakaan opi tuntemaan lyhyessä ajassa, etenkään suomalaisessa vähän introvertimmassa kulttuurissa, jossa luottamuksen rakentuminen vie aikaa. En itsekään kykene läheskään kaikille avautumaan nopeassa tahdissa.
Omia vahvuuksiani työntekijänä ovat ihmistuntemus, hyvä muisti ja pikkutarkkuus jopa varsin laajoissa prosesseissa. Vaadin itseltäni paljon, ja siitä olen kuullut useiltakin ihmisiltä eri vaiheissa elämää ja työuraa. Enkä pelkää välillä koviakaan ponnistuksia itseäni tyydyttävän lopputuloksen takaamiseksi. Haluan myös oppia ja kehittyä mahdollisimman paljon, ottaa vastuuta.
Perinteisesti olenkin varsinainen adrenaliininarkkari, niin töissä kuin vapaalla: kaipaan jännitystä, paineisia tilanteita, kovista paikoista selviytymisen tunnetta. Sellaista toimittajan työ on perinteisesti minulle tarjonnut. Näin raskaana ollessa olen kuitenkin joutunut luopumaan adrenaliinipiikeistä kaikissa muodoissa. Nämä ovat olleet elämäni matalasykkeisimmät seitsemän kuukautta. Normaalisti en kestäisi tällaista meininkiä, mutta nyt jokaisen vähän jännittävämmän tai rasittavamman tilanteen jälkeen joudun ottamaan parin tunnin torkut. Tällainen vaihtelu on tehnyt kyllä hyvääkin. Tyypillinen kokemukseni siitä, että pääni on päivän päätteeksi paukahtamassa paineesta, olin sitten Balilla hotellihuoneessani, japanilaisessa kapselihostellissa tai tullut töistä kotiin, on pysynyt poissa. Ehkei se olekaan niin normaali ja terve kokemus kuin olen tottunut ajattelemaan.
Elämää on siis leppoistettava vauvan syntymänkin jälkeen. Pysyvämpi yhteisö ja selkeämpi ja itselle sopiva rooli arjessa voisivat olla askelia kohti parempaa terveyttä. Oletan nimittäin, että menneen elämän flunssakierteeni johtui liiallisesta henkisestä paineesta. Jännittävät tilanteetkaan eivät itsessään haittaa, kunhan koko elämä ei ole muuten jatkuvaa tasapainon hakemista.
Vauva on ainakin yksi tekijä, joka pakottaa ottamaan erilaisten ratkaisujen tuoman kuormituksen huomioon. Pystyn helposti laiminlyömään omat tarpeeni puristamalla itsestäni viimeisetkin paukut erilaisiin suorituksiin, mutta pieni lapsi ei tietysti voi tehdä uhrauksia työ- tai muullekaan elämälle. Joudun priorisoimaan ja miettimään, millaiset asiat ovat meille oikeasti hyväksi, nyt ja jatkossa. Minulle ja meille. Jotta jaksamme mahdollisimman hyvin ja onnellisina.
Naks, sanovat vauvan nivelet, kun hän 32. raskausviikolla harrastaa perinpohjaista sunnuntaijumppaa kohdussa.
Kommentit
Lähetä kommentti