Takana on ensimmäinen kokonainen viikko lomaillessa. Tulevalla vauvalla on jo paljon tarvikkeita odottelemassa, ja eilisiltana iski fiilis, etten tiedä vauvoista mitään. Eli mitäs sen synnytyksen jälkeen?
Olen jo pari kertaa kokenut väärän hälytyksen ja soitellut Naistenklinikallekin, että tuliko nyt lapsivettä, mutta kyseessä oli molemmilla kerroilla onneksi lopulta hieman toisenlainen leakage. Tuntuu inhorealistiselta kirjoitella tällaisesta, mutta kyllä, raskaana ollessa vuotaa joka päästä. Esimerkiksi syljeneritykseni on koko raskauden ajan ollut poikkeuksellisen runsasta, ja se on normaali raskausoire - iljettävä sellainen kylläkin. Saisi kantaa sylkykuppia mukana kaikkialle.
Mutta siis, synnytyksen jälkeinen elämä... Siihenhän on enää muutama viikko aikaa. Synnytykseen suhtaudun niin, että se on kuin vaikkapa maraton, sotaharjoitus, pitkä marssi tai vastaavaa. Kun olen synnytystilanteessa, elän hetkessä ja otan asiat sellaisina vastaan kuin ne tulevat. Vaikka se tuskin elämäni mukavin ja helpoin kokemus tulee olemaan, on se silti ainutlaatuista. Otetaan sitä, mitä annetaan: elämää puhtaimmillaan.
Mutta synnytyksen jälkeistä aikaa on vaikea kuvitella. En tiedä, miten imetys lähtee käyntiin. Oikeasta tekniikasta on puhuttu neuvolassa, mutta käytännössähän maidontulo ja kaikki muu on vielä auki. Esimaitoa on tihkunut silloin tällöin jo viikkojen ajan, eli ainakin rauhaset toimivat, mutta minun on yhä hankala uskoa, että sieltä tulisi tavaraa ravinnoksi asti. Vaikka kaiketi niin tietysti käy. Minun on vaikea nähdä itseäni imettämässä, ja toisaalta taas ei.
Puhumatta sitten kaikesta muusta! Miten ihan pientä vauvaa pidellään? Osaanko pukea vauvalle? Vaihtaa vaipat? Pestä pyllyn? Kylvettää? Putsata navan, silmät, korvat ja mitä kaikkea vauvoilta putsataankaan? Se on niin kamalan pieni ja hauras.
Pelottavaa, mutta jännittävää. Uutta. Ihmeellistä. Tätä kaikkea on vaikea sisäistää vielä. Utopistista.
Ja vaikka elämää ei nyt pystykään varmasti kovin kauas suunnittelemaan, kantavat perheen yksityiset ja yhteiset unelmat ja tavoitteet jo vuoden tai parin päähän. On pakko pohdiskella pidemmällä aikajänteellä kuin ennen. Ei sillä, etteikö minulla ja meillä olisi ennenkin ollut pitkän tähtäimen suunnitelmia kouluista valmistumisesta taloudelliseen suunnitteluun ja niin poispäin, mutta nyt perusvakauden hakeminen edelleen korostuu.
Pohdin yhtenä päivänä ääneen miehelleni sitä, miten lapsena muuttelu vaikutti aikuisuuteeni. Koen, ettei minusta ehkä sen takia ikinä tullut sielultani kotkalaista, vaikka pääosan lapsuudestani kyseisessä merikaupungissa vietinkin ja kävin siellä syntymässä. Koin itseni aina vähän ulkopuoliseksi. Jopa kotini sijainti Mussalossa, jossa asuin noin 8-vuotiaasta täysi-ikäiseksi, vaikutti siihen, että minun oli hankala kokea täyttä yhteenkuuluvuutta esimerkiksi luokkalaisteni kanssa. Siihen vaikutti toki sekin, etten ollut käynyt tarhaa, esikoulua tai ykkösluokkaa muiden kanssa, sillä muutimme Aittakorvesta Mussaloon, kun siirryin toiselle luokalle. Vanha kaveripiirini ja naapurin lapset jäivät Aittikseen. Mussalossa muutimme kaiken kukkuraksi uudelle asutusalueelle, parin kilometrin päähän muista luokkalaisistani, ja vielä mäen päälle! Inhosin "pitkiä" koulumatkojani, ja kavereiden mielestä luokseni oli vaivalloista tulla kylään.
Mieheni taas muisteli, että kaveruuksia oli nimenomaan helppoa solmia niiden lasten kanssa, jotka sattuivat kävelemään samaa koulumatkaa. Matkan varrella oli kätevää pistäytyä muilla leikkimässä ja pelaamassa, ja jatkaa siitä sitten myöhemmin kotiin. Ne, jotka asuivat toisella suunnalla kuin itse, jäivät väistämättä lapsuudessa etäisemmiksi tuttavuuksiksi. Ei siksi, että he olisivat ehkä olleet yhtään sen tylsempiä kuin lähellä asuvat kaverit, vaan siksi, että yhteyden pitäminen ei ollut kätevää ja käytännöllistä. Lapsi ajattelee melko paljon jaloillaan. Pitkäaikaiset sydänystävyydet muodostuvat pienenä hitaasti ja huomaamattomasti, ja ystäviä ovat ne, jotka sattuvat lähinaapurissa asumaan.
Toisin sanoen, viimeistään lapsen esikouluiässä voisi olla hyvä asustaa ympäristössä, jossa aiotaan viettää muutama seuraava vuosi, mahdollisesti hänen toisen asteen opintojensa loppuun. Ja kodin olisi hyvä sijaita alueella, jolta on helppo löytää ikätovereita joka lähtöön. Jos näin lapsilähtöisesti asiaa ajattelee.
Tuohonkin tilanteeseen on vielä aikaa. Toivon edelleen juuri nyt lähinnä, että synnytys sujuu hyvin ja vauva on terve.
Olen miettinyt myös omia unelmiani ja suuntaani. Avasin taas monen kuukauden tauon jälkeen kirjani, ja olen luomukseen edelleen pääpiirteittäin tyytyväinen. Työväenopistolla ainakin olisi tarjolla kurssi, jolta saisi potkua omaan kirjaprojektiin, mutta syksyn osalta taidan ainakin jättää sparraukset väliin. Siis on vauvan takia pakko jättää. Mutta kirjoittaminen on se minun juttuni joka tapauksessa. Saatan tämän työn loppuun.
Ja ulkomaat myös ovat minua. Ehdottomasti. Vanhat haaveet kaukomaihin liittyen ovat saaneet muhia muutaman vuoden. Oma lapsi tuo niihinkin potkua. Haluan tehdä maailmasta parempaa ja tuoda omaa intohimoani esille tulevina vuosina jo hänenkin takiaan.
Seuraavat kuukaudet, luultavasti noin vuoden, tulen pitkälti lahjoittamaan omalle jälkikasvulleni, jotta hänellä olisi paras mahdollinen lapsuus. Tietysti äiti tarvitsee omaakin aikaa, mutta uskoisin, että alle vuoden ikäinen lapsi kasvaa parhaiten kotona, ja sen jälkeen mietitään sitten uudelleen. Minusta vuosi on työelämää ajatellen pisin ja lapsen parasta pohtien lyhin mahdollinen aika viettää kodin piirissä. Hyvä kompromissi siis. Sen jälkeen täytynee harkita perhepäivähoitoa. Itsekin viihdyin erinomaisesti yksityisellä perhepäivähoitajalla ennen kuin noin nelivuotiaana siirryin leikkikouluun.
Seuraavalta työltä toivon myös aiempaa suurempaa pysyvyyttä ja vakautta, jotta kaikki palikat saadaan tässä taloudessa rullaamaan. Menneistä kokemuksista on hyvä ponnistaa kohti tulevaa. Olen taas kokemuksia rikkaampi ja suunta selkeämpi.
Kommentit
Lähetä kommentti