Torii-portti Fuji-vuorella. Siirtymä maallisesta pyhälle alueelle.
Supistaa. Säilyn nykyisessä pallokalamuodossa ehkä päiviä tai viikkoja, kuka ties vain tunteja. Mistä sen tietää? Viimeisinä päivinä ja tänä aamuna olen kokenut ennakoivia supistuksia. Alaselkää ja -vatsaa jomottaa kuin kuukautisten aikaan ja raskausmaha kiristyy kovaksi.
Viikon alussa neuvolalääkäri kertoi vauvan laskeutuneen kohdussa hyvin, minkä takia hänen pituuskäyränsä ei ollut kasvanut parin viikon takaisesta neuvolakäynnistä. Siellä vatsassa siis aletaan valmistautua ulkomaailmaa katselemaan.
Uutinen on tervetullut, sillä äitiyslomalla olen lähinnä valittanut väsymystä, tylsyyttä, olon tukaluutta ja unettomia öitä pahoine närästyksineen. Jee, kohta tapahtuu jotain uutta ja mullistavaa, ja päästään eteenpäin! Pakkasin äsken viimein toiveikkaana pestyjä vauvanvaatteita ja muuta tilpehööriä sairaalakassiin. Mitä vain voi tapahtua milloin vain!
Kävimme neuvolan perhevalmennuksessa muistaakseni viikko sitten, ja siellä käytiin läpi asioita, joihin olinkin jo oikeastaan lukemalla perehtynyt. Enää käytännön harjoittelu oman vauvan kanssa puuttuu.
Toisina päivinä olen vain lopen uupunut enkä jaksa tehdä juuri mitään, toisina saan yhtäkkisen reippauskohtauksen, joiden aikana olen muun muassa ideoinut talousaiheisen jutun kollegoille, tarjonnut erästä valmista juttuani friikkuna medioille ja yrittänyt änkeä itseäni kevääksi työväenopiston romaanin kirjoittamiseen tähtääville kursseille. Jos tänään saisin supistusten ja uuden elämän lupauksen piristämänä kirjoitettua kirjani juonta eteenpäin, buustaisi se mielialaa ja varmaan synnytystäkin.
Lueskelin kirjaa ammattikirjailijoiden työskentelymetodeista, ja sekin rohkaisi jatkamaan omaa taivalta tekstini parissa. Haasteena on taas muistuttaa itselleni, millainen kukin henkilöhahmoistani oli luonteeltaan, ja miten monimutkainen juoni kulkikaan ja mihin suuntaan sitä viimeksi ajattelin kuljettaa. Alkuperäinen juonihahmotelmani on nimittäin aavistuksen matkalla muuttunut.
Kavereita olen saanut tavattua parin tunnin kyläilyillä (pidempään en pysty keskittymään jutusteluun ja myös silmissäni sumenee eli maisema blurrautuu, jos joudun pinnistelemään sosiaalisesti), kävin lähisalilla parilla iisillä selkä- ja ryhtitunnilla tutustumassa meininkiin ja muuten ulkona tulee hilpaistua muutaman sadan metrin kävelyillä, kauppareissulla tai Sellossa. Lukemista ja Netflixiä harrastelen.
Olen koukussa japanilaiseen Terrace House -realityyn, jossa seurataan kuuden nuoren kämppiselämää ja keskinäistä deittailua Tokiossa. Minusta japanilainen tosi-tv on huomattavasti kiinnostavampaa kuin länsimainen. Kukaan ei nylkytä ketään eikä seksuaalisuus ole se ainut kiintopiste koko touhussa, ja nuoretkin ihmiset ovat kohteliaita ja ajattelevaisia toisiaan kohtaan ja pyrkivät pitämään ihmissuhdepaletin yhden talon sisällä jotakuinkin kaikille reiluna ja mukavana. Siinä on hienovaraista oveluutta ja miellyttävää, ystävällistä sosiaalista pelaamista, jota on ilo seurata. Ei tule huono ja tyrmistynyt olo toisten puolesta, kuten usein nuorten aikuisten elämää esittävää realitya katsoessa. Voiko kyse olla erilaisesta kulttuurista vai siitä, millä kriteereillä porukkaa on taloihin valittu (vai ehkäpä molemmista)? Black Mirror, GLOW ja She's Gotta Have It on katsottu niin pitkälle kuin jaksoja riittää, joten oli pakko siirtyä ihmettelemään suosikkisarjojen sijaan jotain ihan muuta.
Kaikki vanha on jo nähty. Olen valmis täysin uuteen elämänvaiheeseen, ja toivon, että pieni kaverimme olisi kypsyysasteeltaan parahultainen irtoamaan vaikkapa parin viikon kuluttua. Ihan vielä ei tarvitsisi olla, mutta eipä häntä väkisinkään voi pidätellä.
Kommentit
Lähetä kommentti