Vääjäämättömästi sen ymmärtää, että elämä on hauras.
Menneet kuukaudet ja hetket ovat heikentäneet minua monelta osin, ja käsitän viimein, että kaikesta ei ole paluuta entiseen. Mistään ei ole. Niin vain uskottelee itselleen.
Jokainen ponnistus maailmassa ei kasvata lihaksia, toiset surkastuttavat niitä. Välillä joutuu miettimään sitäkin mahdollisuutta, että ne eivät palaa. Kaikki onkin ehkä pysyvästi toisin. Eletty näkyy minussa jossakin.
Ei ole paluuta siviilielämään, ei voi käydä lomilla normielämässä. Ei voi hylätä univormua ja titteliä ja pukeutua joksikin toiseksi, riisua vastuun taakkaa hetkeksi. Se on aina läsnä, tämä uusi elämä. Se kasvattaa kuin salaa kaiken aikaa.
Eikä se ole vaaleanpunaista höttöä, suurta rakkaustarinaa. Välillä harmittaa ja keljuttaa niin, että hävettää omat ajatukset. Onneksi ne saa kuitenkin jakaa toisen aikuisen kanssa.
Joskus sen sisäistää, että tämä on pieni hetki, kun joku näin hauras saa turvansa minusta, ja hormonit saavat veden nousemaan silmiin.
Imetys ärsyttää. Elämä on yhtä ja samaa. Ei se ole minusta ihanaa, mutta se on hänelle tärkeää. Jos ei muuta, niin se tuo hänelle lohtua uudessa maailmassa. Aina se ei taida ravinnoksi kovalle kasvajalle riittää.
Miehen kanssa ollaan lähinnä lapsenhoitotiimi. Puhutaan vauvan maitomääristä ja kakasta. Toinen nukkuu, toinen valvoo. Vähintään vauva on sylissä tai vieressä, kun toinen nojaa sinuun tai pitää kättä polvella. Meitä on aina kolme eikä huomio voi herpaantua kolmannesta. Hän on keskipiste, aurinko. Hänen huutonsa korventaa meitä ja hiljainen tyytyväisyys lämmittää kuin kevätilma.
Koko elämä on fyysistä, biologista, konkreettista. Menneen elämän läpitunkemaa ja merkitsemää. Kaikki on sidottu ruumiiseen, jota mieli vain kuuntelee. Tätä ihmisyys pohjimmiltaan on, ja nyt se on viimeistään selvää.
Menneet kuukaudet ja hetket ovat heikentäneet minua monelta osin, ja käsitän viimein, että kaikesta ei ole paluuta entiseen. Mistään ei ole. Niin vain uskottelee itselleen.
Jokainen ponnistus maailmassa ei kasvata lihaksia, toiset surkastuttavat niitä. Välillä joutuu miettimään sitäkin mahdollisuutta, että ne eivät palaa. Kaikki onkin ehkä pysyvästi toisin. Eletty näkyy minussa jossakin.
Ei ole paluuta siviilielämään, ei voi käydä lomilla normielämässä. Ei voi hylätä univormua ja titteliä ja pukeutua joksikin toiseksi, riisua vastuun taakkaa hetkeksi. Se on aina läsnä, tämä uusi elämä. Se kasvattaa kuin salaa kaiken aikaa.
Eikä se ole vaaleanpunaista höttöä, suurta rakkaustarinaa. Välillä harmittaa ja keljuttaa niin, että hävettää omat ajatukset. Onneksi ne saa kuitenkin jakaa toisen aikuisen kanssa.
Joskus sen sisäistää, että tämä on pieni hetki, kun joku näin hauras saa turvansa minusta, ja hormonit saavat veden nousemaan silmiin.
Imetys ärsyttää. Elämä on yhtä ja samaa. Ei se ole minusta ihanaa, mutta se on hänelle tärkeää. Jos ei muuta, niin se tuo hänelle lohtua uudessa maailmassa. Aina se ei taida ravinnoksi kovalle kasvajalle riittää.
Miehen kanssa ollaan lähinnä lapsenhoitotiimi. Puhutaan vauvan maitomääristä ja kakasta. Toinen nukkuu, toinen valvoo. Vähintään vauva on sylissä tai vieressä, kun toinen nojaa sinuun tai pitää kättä polvella. Meitä on aina kolme eikä huomio voi herpaantua kolmannesta. Hän on keskipiste, aurinko. Hänen huutonsa korventaa meitä ja hiljainen tyytyväisyys lämmittää kuin kevätilma.
Koko elämä on fyysistä, biologista, konkreettista. Menneen elämän läpitunkemaa ja merkitsemää. Kaikki on sidottu ruumiiseen, jota mieli vain kuuntelee. Tätä ihmisyys pohjimmiltaan on, ja nyt se on viimeistään selvää.
Kommentit
Lähetä kommentti