Kaksi viikkoa on kulunut nopeasti. Niin kauan on siitä, kun paria minuuttia vaille neljä aamuyöstä punnersin imukupin avustamana maailmaan lokakuisen pojan.
Neuvolassa mitatun kasvukäyrän perusteella luulin hänen olevan hento, mutta vielä mitä. Syntymäpainoa olikin jo 3,9 kiloa ja pituutta 51 senttiä. Paikkansa piti silti neuvolatädin arvio: "Ei pieni, muttei liian suurikaan".
Tummaa tukkaa oli jo syntyessä runsaasti, kuten isällä ja äidilläkin aikoinaan. Kova potkuttelu kohdussa paljasti jo voimakkaat ja isohkot jalat. Apgar-pisteet olivat 9, 10 ja 10. Kaikki oli siis jo alkajaisiksi pojalla hyvin.
Minä pyörryin ja kupsahdin lattialle ensimmäisellä vessareissullani synnytyksen jälkeen. Ponnistusvaihe kesti noin 50 minuuttia, sillä supistukseni eivät olleet riittävän pitkiä, jotta olisin kyennyt tehokkaasti pusaamaan lapsen ulos itse. Siinä ehdittiin kokeilla moninaisia ponnistusasentoja tuolisynnytyksestä seisoma-asentoon ja kyykkyihin ennen makuulle siirtymistä. Hiki tuli ja murisin ja karjahtelin kuin kuulantyöntäjä. Mikään bodypump ei tule vetämään vertoja tuolle jumppasessiolle.
Melko säännölliset supistukset alkoivat jo kaksi vuorokautta ennen synnytystä ja lapsivedet menivät noin vuorokausi ennen h-hetkeä. Sunnuntaipäivän vietin siis kotisohvalla nauttien 10-15 minuutin välein iskeneistä muutaman sekunnin supistuskohtauksista, jotka muuttuivat epäsäännöllisiksi iltaa kohti. Yöllä tilanne taas paheni, kunnes maanantaiaamuna roiskahti ja oli aika lähteä synnytyssairaalaan, jossa vesi jatkui valumistaan.
Maanantain kuluessa supistukset vahvistuivat ja tihenivät, kunnes illalla ne tulivat jo viiden minuutin välein enkä pystynyt kuin valittamaan noin minuutin mittaisten kohtausten aikana. Alkuun hengittely oli hallinnut kipuja, sitten siirryin käyttämään Tens-laitetta kipua vaimentavine sähkösokkeineen, keinuin jumppapallolla auttaen vauvaa liukumaan alemmas kehossani, sain kipulääkitystä, imin ilokaasua ja viimekeinona otin epiduraalin. Siinä vaiheessa synnytykseen ei ollut kuin muutama tunti aikaa enkä ollut saanut nukutuksi kahteen päivään kuin lyhyitä torkkuja, jos niitäkään. Epiduraalin ansiosta sain pari kivutonta tuntia nukkumiseen, joiden aikana kohdunsuu aukeni kuin itsestään. Yhtäkkiä olikin aika ryhtyä ponnistamaan.
Vietin sairaalassa synnytyksen jälkeen kolme päivää yksin vauvan kanssa, sillä mieheni kärsi vatsaongelmista eikä ollut myöskään nukkunut kahteen päivään. Kärsin episiotomia- eli välilihan leikkaushaavasta ja minua heikotti ja pyörrytti. Mikään fyysinen suoritus ei ollut koskaan ottanut yhtä koville kuin tämä yhdeksän kuukauden ja parin lisäpäivän rupeama. Ajattelin, että ei enää ikinä.
Istuminen, nukkuminen, kävely ja vessassa käyminen tuottivat vaikeuksia. Ensimmäisellä vessareissulla kova uloste juuttui takapuoleeni ja vauva itki samalla sängyssään. Jouduin kiskaisemaan hälytysnarusta pöntöllä vaikertaessani. Lantionpohjalihakset ovat kullan arvoiset, huomaa, kun ne eivät yksinkertaisesti toimi. Olin toki myös henkisesti kauhuissani, sillä pusaaminen muistutti elävästi synnytyskokemusta. Iski hallinnan menetyksen pelko. Sain kakkalääkitystä ja vuorokauden kuluttua yöllä imettäessäni sängyssäni vatsa alkoi viimein täysin yllättäen ja liukkaasti toimia. Siinäpä äiti kakkasi vaippoihinsa, kun vauva tyytyväisenä imi rinnalla. Oli taas soitettava hätäsoitto kätilöille: "Täällä on nyt kirjaimellisesti paskat housussa." Niillä kivuilla ja poika sylissä en paljoa voinut liikkua sijoiltani.
Nuo kakkatarinat todella vetävät vertoja intin vastaaville. Nyt tosin koin avuttomuutta ja haurautta. Olin kuin vanhus, jolla voimat eivät yksinkertaisesti riitä perusasioihin. Ja samalla opettelin huolehtimaan vierelläni koko ajan köllineestä pikkuisesta: vaihdoin vaipat, imetin ja pidin lähellä. Äitiys on ihmeellistä: samalla on voimia, mutta ei ole. Vaikka nukkuisi viikon verran vain korkeintaan parin tunnin pätkissä, jaksaa yhä huolehtia lapsesta. Hormonit pitävät huolen tarmosta.
Nyt olemme kotona, kaikki kolme. Kipuni alkavat hiljalleen hälvetä, vaikka lääkkeitä tarvitsen yhä. Poika on jo viikko sitten ylittänyt syntymäpainonsa ja voi hyvin. Isä pitää lomaa, ja pojan vahtivuorot on jaettu niin, että kumpikin vanhempi saa yhtämittaiset pitkät unet. Poika syö tissiä ja korviketta, sillä ruokahalu hänellä vain kasvaa.
Olihan tämä suuri muutos koko perheelle, mutta nivoudumme yhteen askel askeleelta. Kyllä tästä oikea kolmen hengen perhe tulee. Mieheni on aivan fantastinen isä jo nyt. En pärjäisi yksin tässä tilanteessa, ja hän tekee niin paljon ja hyvin. Odotan sitä hetkeä, kun kipu lakkaa ja kykenen imettämään ja pitämään vauvaa kaikissa asennoissa. Liikkumaan mielin määrin, olemaan kuin ennenkin.
Neuvolassa mitatun kasvukäyrän perusteella luulin hänen olevan hento, mutta vielä mitä. Syntymäpainoa olikin jo 3,9 kiloa ja pituutta 51 senttiä. Paikkansa piti silti neuvolatädin arvio: "Ei pieni, muttei liian suurikaan".
Tummaa tukkaa oli jo syntyessä runsaasti, kuten isällä ja äidilläkin aikoinaan. Kova potkuttelu kohdussa paljasti jo voimakkaat ja isohkot jalat. Apgar-pisteet olivat 9, 10 ja 10. Kaikki oli siis jo alkajaisiksi pojalla hyvin.
Minä pyörryin ja kupsahdin lattialle ensimmäisellä vessareissullani synnytyksen jälkeen. Ponnistusvaihe kesti noin 50 minuuttia, sillä supistukseni eivät olleet riittävän pitkiä, jotta olisin kyennyt tehokkaasti pusaamaan lapsen ulos itse. Siinä ehdittiin kokeilla moninaisia ponnistusasentoja tuolisynnytyksestä seisoma-asentoon ja kyykkyihin ennen makuulle siirtymistä. Hiki tuli ja murisin ja karjahtelin kuin kuulantyöntäjä. Mikään bodypump ei tule vetämään vertoja tuolle jumppasessiolle.
Melko säännölliset supistukset alkoivat jo kaksi vuorokautta ennen synnytystä ja lapsivedet menivät noin vuorokausi ennen h-hetkeä. Sunnuntaipäivän vietin siis kotisohvalla nauttien 10-15 minuutin välein iskeneistä muutaman sekunnin supistuskohtauksista, jotka muuttuivat epäsäännöllisiksi iltaa kohti. Yöllä tilanne taas paheni, kunnes maanantaiaamuna roiskahti ja oli aika lähteä synnytyssairaalaan, jossa vesi jatkui valumistaan.
Maanantain kuluessa supistukset vahvistuivat ja tihenivät, kunnes illalla ne tulivat jo viiden minuutin välein enkä pystynyt kuin valittamaan noin minuutin mittaisten kohtausten aikana. Alkuun hengittely oli hallinnut kipuja, sitten siirryin käyttämään Tens-laitetta kipua vaimentavine sähkösokkeineen, keinuin jumppapallolla auttaen vauvaa liukumaan alemmas kehossani, sain kipulääkitystä, imin ilokaasua ja viimekeinona otin epiduraalin. Siinä vaiheessa synnytykseen ei ollut kuin muutama tunti aikaa enkä ollut saanut nukutuksi kahteen päivään kuin lyhyitä torkkuja, jos niitäkään. Epiduraalin ansiosta sain pari kivutonta tuntia nukkumiseen, joiden aikana kohdunsuu aukeni kuin itsestään. Yhtäkkiä olikin aika ryhtyä ponnistamaan.
Vietin sairaalassa synnytyksen jälkeen kolme päivää yksin vauvan kanssa, sillä mieheni kärsi vatsaongelmista eikä ollut myöskään nukkunut kahteen päivään. Kärsin episiotomia- eli välilihan leikkaushaavasta ja minua heikotti ja pyörrytti. Mikään fyysinen suoritus ei ollut koskaan ottanut yhtä koville kuin tämä yhdeksän kuukauden ja parin lisäpäivän rupeama. Ajattelin, että ei enää ikinä.
Istuminen, nukkuminen, kävely ja vessassa käyminen tuottivat vaikeuksia. Ensimmäisellä vessareissulla kova uloste juuttui takapuoleeni ja vauva itki samalla sängyssään. Jouduin kiskaisemaan hälytysnarusta pöntöllä vaikertaessani. Lantionpohjalihakset ovat kullan arvoiset, huomaa, kun ne eivät yksinkertaisesti toimi. Olin toki myös henkisesti kauhuissani, sillä pusaaminen muistutti elävästi synnytyskokemusta. Iski hallinnan menetyksen pelko. Sain kakkalääkitystä ja vuorokauden kuluttua yöllä imettäessäni sängyssäni vatsa alkoi viimein täysin yllättäen ja liukkaasti toimia. Siinäpä äiti kakkasi vaippoihinsa, kun vauva tyytyväisenä imi rinnalla. Oli taas soitettava hätäsoitto kätilöille: "Täällä on nyt kirjaimellisesti paskat housussa." Niillä kivuilla ja poika sylissä en paljoa voinut liikkua sijoiltani.
Nuo kakkatarinat todella vetävät vertoja intin vastaaville. Nyt tosin koin avuttomuutta ja haurautta. Olin kuin vanhus, jolla voimat eivät yksinkertaisesti riitä perusasioihin. Ja samalla opettelin huolehtimaan vierelläni koko ajan köllineestä pikkuisesta: vaihdoin vaipat, imetin ja pidin lähellä. Äitiys on ihmeellistä: samalla on voimia, mutta ei ole. Vaikka nukkuisi viikon verran vain korkeintaan parin tunnin pätkissä, jaksaa yhä huolehtia lapsesta. Hormonit pitävät huolen tarmosta.
Nyt olemme kotona, kaikki kolme. Kipuni alkavat hiljalleen hälvetä, vaikka lääkkeitä tarvitsen yhä. Poika on jo viikko sitten ylittänyt syntymäpainonsa ja voi hyvin. Isä pitää lomaa, ja pojan vahtivuorot on jaettu niin, että kumpikin vanhempi saa yhtämittaiset pitkät unet. Poika syö tissiä ja korviketta, sillä ruokahalu hänellä vain kasvaa.
Olihan tämä suuri muutos koko perheelle, mutta nivoudumme yhteen askel askeleelta. Kyllä tästä oikea kolmen hengen perhe tulee. Mieheni on aivan fantastinen isä jo nyt. En pärjäisi yksin tässä tilanteessa, ja hän tekee niin paljon ja hyvin. Odotan sitä hetkeä, kun kipu lakkaa ja kykenen imettämään ja pitämään vauvaa kaikissa asennoissa. Liikkumaan mielin määrin, olemaan kuin ennenkin.
Kommentit
Lähetä kommentti