Elämäni on viimein, 10. viikolla synnytyksen jälkeen, muuttumassa normaaliksi. Tai sellaiseksi, jonka tunnistan omakseni. Baby blues kaikkoaa ja yleensä ottaen on ihan mukavaakin.
Pojan nimi julkistettiin viime viikonlopun nimiäisissä Kotkassa noin 30 lähipiiriläiselle. Neo sai ihan Matrix-aiheisen kakunkin, ja nimeä arvuuteltiin pienessä leikissä, mutta kukaan ei sitä vihjesanojen 'valo' ja 'Anderson' (The Matrixin Neon valemaailman nimi Thomas Anderson) perusteella arvannut. Vasta lisävihje 'uusi' toi lopulta oikean vastauksen.
Meillä oli myös miehen kanssa ensimmäinen hääpäivä. Eiköhän se seuraavakin sieltä tule, ainakin jos onnistumme torjumaan univelan ja siitä johtuvan kiukkuisuuden vauvavuoden kuluessa. Kova on yritys ja keinot monet. Mielestäni pärjäämme aika hyvin tässä.
Neo kasvaa yhä hurjaa vauhtia, potkuttelee ja sätkyttelee kuin kohdussa ja on oppinut hymyilemään ja kikattamaan. Jokelteluakin hän harrastaa, ja otteet ovat riuskat. Ruoankin kimppuun, oli se sitten tuttipullo tai tissi, hän hyökkää jo matkan päästä, ja jos ei evästä tahdo irrota, hän paukuttaa nyrkeillä rinnan kylkeen ja tempoo päätään nisä suussa kuin hylkeen napannut valkohai (tai Argentiinassa näkemäni pikkupossu, joka haukkasi leukoihinsa uhkaksi kokemansa koiranpennun). Sanoisin, että hän on huumorintajuinen, temperamenttinen, aktiivinen, vanttera ja visuaalinen vauva. Päivisin hän jaksaa pysytellä yhä pidempään valveilla ja öisin on rauhallisempaa.
Tänään tein ensimmäisen peräti tunnin vaunulenkin, ja näitä ajattelin jatkaa, kunnes rohkaistun jossakin vaiheessa sen salijäsenyyden hankkimaan. Fiilikseni on jo liikunnan osalta yhtä reipas kuin ennen raskautta, eli intoa riittää viimeinkin myös siihen. Olen menettänyt liikkumattakin 20 raskauskilosta 13, joten olen luottavainen sen suhteen, että mahdun vielä entisiin housuihini. Pahimmat pelkoni fyysisistä muutoksista eivät toteutuneet. Vatsalihakset eivät erkautuneet, nahka ei lerputa mahan päällä tai vastaavaa. Uskon, että liikunnallisella elämäntavalla on ollut vaikutusta. Pyykkilautavatsaan on vielä matkaa, mutta kun kuukauden kuluttua saa taas aloittaa vatsojen teon, tilanne varmaan paranee.
Kirjoitin romaania tällä viikolla jo neljä sivua, mikä on enemmän kuin nolla tai viime viikon yksi sivu. Olen myös kysellyt some-ryhmissä apuja tuotoksen koelukuun, jotta saan varmistusta sille, että työssä on muidenkin mielestä tolkkua. Vauvapuuhailun ohessa on välillä haastavaa löytää aikaa ajatukselliselle kirjoitustyölle, joten toivon, etten kirjoita ihan läpiä päähäni. Myös kaveri on valjastettu koelukijaksi vapaasta tahdostaan, ja ehkä sieltä kuuluu jokin tuomio tai huomio.
Työrintamallakin olen alkanut aktivoitua ja pohtia askelmerkkejä. Katsotaan, missä vaiheessa ja millaisessa toimenkuvassa duunit jatkuvat, kun poika on vähän tästä kasvanut. Yritän ottaa ratkaisuissani monta eri näkökulmaa huomioon, eli sen, että pojalla on kaikki hyvin, mieheni on okei tekemisteni kanssa ja itseäkään ei pitkällä ja lyhyellä tähtäimellä harmita. Varmaa on ainakin se, että viimeistään ensi vuonna haluan olla jälleen mukana työelämässä, ja se lienee kaikin puolin hyvä päätös. Äitiys on kai tuonut myös lisää itsetuntemusta siinä mielessä, että tiedän, mitä haluan seuraavaksi tehdä enkä turhia ujostele pyytää sitä. Kerranhan tässä eletään.
Lisäksi luin juuri hyvän kirjan buddhalaisuudesta (Robert Wrightin Why Buddhism Is True) kaiken muun hyvän lukemisen seassa, joten ehkä jossakin vaiheessa jatkan meditaationkin parissa. Kävin viime vuoden Aasian-reissun innoittamana loppukesästä Buddhalaisen keskuksen meditaatioillassa erään kaverini kanssa. Olin niin raskauden uuvuttama, että päässäni löi tyhjää ilman mietiskelyäkin. Se istuskelu- ja kävelymeditaatio oli fyysistä kärsimystä ja henkistä usvaisuutta minulle, mutta tunnelma paikassa oli lämmin ja avoin. Ehkä jokin vastaava tapahtuma tekisi terää näin täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Meditaatio olisi hyväksi tällaiselle herkästi ylikierroksilla käyvälle tyypille, ja nyt ehkä ymmärrän siitä aavistuksen verran lisää, kiitos Wrightin kirjan. Raskauden myötä kävi entistä selvemmäksi, että olen taipuvainen masentumaan, jolloin olen rauhaton, murehtiva, vetäytyvä ja tulkitsen asioita negatiivisesti. Stressaavat elämäntilanteet laukaisevat alakuloisen mielentilan, ja syventyminen johonkin mielekkääseen helpottaa oloa.
Pojan nimi julkistettiin viime viikonlopun nimiäisissä Kotkassa noin 30 lähipiiriläiselle. Neo sai ihan Matrix-aiheisen kakunkin, ja nimeä arvuuteltiin pienessä leikissä, mutta kukaan ei sitä vihjesanojen 'valo' ja 'Anderson' (The Matrixin Neon valemaailman nimi Thomas Anderson) perusteella arvannut. Vasta lisävihje 'uusi' toi lopulta oikean vastauksen.
Meillä oli myös miehen kanssa ensimmäinen hääpäivä. Eiköhän se seuraavakin sieltä tule, ainakin jos onnistumme torjumaan univelan ja siitä johtuvan kiukkuisuuden vauvavuoden kuluessa. Kova on yritys ja keinot monet. Mielestäni pärjäämme aika hyvin tässä.
Neo kasvaa yhä hurjaa vauhtia, potkuttelee ja sätkyttelee kuin kohdussa ja on oppinut hymyilemään ja kikattamaan. Jokelteluakin hän harrastaa, ja otteet ovat riuskat. Ruoankin kimppuun, oli se sitten tuttipullo tai tissi, hän hyökkää jo matkan päästä, ja jos ei evästä tahdo irrota, hän paukuttaa nyrkeillä rinnan kylkeen ja tempoo päätään nisä suussa kuin hylkeen napannut valkohai (tai Argentiinassa näkemäni pikkupossu, joka haukkasi leukoihinsa uhkaksi kokemansa koiranpennun). Sanoisin, että hän on huumorintajuinen, temperamenttinen, aktiivinen, vanttera ja visuaalinen vauva. Päivisin hän jaksaa pysytellä yhä pidempään valveilla ja öisin on rauhallisempaa.
Tänään tein ensimmäisen peräti tunnin vaunulenkin, ja näitä ajattelin jatkaa, kunnes rohkaistun jossakin vaiheessa sen salijäsenyyden hankkimaan. Fiilikseni on jo liikunnan osalta yhtä reipas kuin ennen raskautta, eli intoa riittää viimeinkin myös siihen. Olen menettänyt liikkumattakin 20 raskauskilosta 13, joten olen luottavainen sen suhteen, että mahdun vielä entisiin housuihini. Pahimmat pelkoni fyysisistä muutoksista eivät toteutuneet. Vatsalihakset eivät erkautuneet, nahka ei lerputa mahan päällä tai vastaavaa. Uskon, että liikunnallisella elämäntavalla on ollut vaikutusta. Pyykkilautavatsaan on vielä matkaa, mutta kun kuukauden kuluttua saa taas aloittaa vatsojen teon, tilanne varmaan paranee.
Kirjoitin romaania tällä viikolla jo neljä sivua, mikä on enemmän kuin nolla tai viime viikon yksi sivu. Olen myös kysellyt some-ryhmissä apuja tuotoksen koelukuun, jotta saan varmistusta sille, että työssä on muidenkin mielestä tolkkua. Vauvapuuhailun ohessa on välillä haastavaa löytää aikaa ajatukselliselle kirjoitustyölle, joten toivon, etten kirjoita ihan läpiä päähäni. Myös kaveri on valjastettu koelukijaksi vapaasta tahdostaan, ja ehkä sieltä kuuluu jokin tuomio tai huomio.
Työrintamallakin olen alkanut aktivoitua ja pohtia askelmerkkejä. Katsotaan, missä vaiheessa ja millaisessa toimenkuvassa duunit jatkuvat, kun poika on vähän tästä kasvanut. Yritän ottaa ratkaisuissani monta eri näkökulmaa huomioon, eli sen, että pojalla on kaikki hyvin, mieheni on okei tekemisteni kanssa ja itseäkään ei pitkällä ja lyhyellä tähtäimellä harmita. Varmaa on ainakin se, että viimeistään ensi vuonna haluan olla jälleen mukana työelämässä, ja se lienee kaikin puolin hyvä päätös. Äitiys on kai tuonut myös lisää itsetuntemusta siinä mielessä, että tiedän, mitä haluan seuraavaksi tehdä enkä turhia ujostele pyytää sitä. Kerranhan tässä eletään.
Lisäksi luin juuri hyvän kirjan buddhalaisuudesta (Robert Wrightin Why Buddhism Is True) kaiken muun hyvän lukemisen seassa, joten ehkä jossakin vaiheessa jatkan meditaationkin parissa. Kävin viime vuoden Aasian-reissun innoittamana loppukesästä Buddhalaisen keskuksen meditaatioillassa erään kaverini kanssa. Olin niin raskauden uuvuttama, että päässäni löi tyhjää ilman mietiskelyäkin. Se istuskelu- ja kävelymeditaatio oli fyysistä kärsimystä ja henkistä usvaisuutta minulle, mutta tunnelma paikassa oli lämmin ja avoin. Ehkä jokin vastaava tapahtuma tekisi terää näin täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Meditaatio olisi hyväksi tällaiselle herkästi ylikierroksilla käyvälle tyypille, ja nyt ehkä ymmärrän siitä aavistuksen verran lisää, kiitos Wrightin kirjan. Raskauden myötä kävi entistä selvemmäksi, että olen taipuvainen masentumaan, jolloin olen rauhaton, murehtiva, vetäytyvä ja tulkitsen asioita negatiivisesti. Stressaavat elämäntilanteet laukaisevat alakuloisen mielentilan, ja syventyminen johonkin mielekkääseen helpottaa oloa.
Kommentit
Lähetä kommentti