Poika on aamut ja aamupäivät yhtä hymyä, iltaisin ailahtelevaisempaa mielenlaatua. Hän on kehitysvaiheessa, jossa on myös alkanut vierastaa ihmisiä ja säpsähtää outoja ääniä, joten altistusta ulkomaailmalle lienee hyvä lisätä.
Olen yrittänyt metsästää meille jo kevääksi yhteistä harrastusta, mutta vauvaryhmät ovat tupaten täynnä niin muskareissa kuin vauvauinnissa. Yritämme napata paikan syksyksi. Kevään mittaan altistutaan siis käymällä vieraisissa ja vastaanottamalla vieraita.
Ensimmäiset rauhaisat tunnit kuntosalilla ovat olleet jänniä. Ekaa kertaa yksin liikkumassa, ilman mahaa. Peilistä katsoi vähän eri näköinen tyyppi kuin aiemmin, mutta en ehkä koskaan ole ollut näin tyytyväinen kroppaani.
Tai olin ylpeä itsestäni esimerkiksi intin aikaan, 29-vuotiaana. En ole koskaan ollut yhtä lihaksikas kuin silloin enkä tiedä, tulenko olemaankaan. Mutta nyt vartaloni kertoo taas uudenlaista tarinaa. Eikä sen kauneutta ymmärrä, ellei ole kokenut samaa.
On turhaa verrata sitä synnyttämättömään enkä koe sellaiselle tarvettakaan. Näin vaivaa saadakseni maailmaan terveen pojan. Se tuntuu myös polvissa, nilkoissa ja selässä: olen kömpelö ja hidas, kankeakin. Kanniskelen päivittäin kahdeksan kilon painoista elävää painoa, joten jooga ja venyttely tulevat tarpeeseen.
Kaveri ehti antaa mielipiteensä kirjanraakileestani. Se oli kiva juttu, vaikka hän totesikin, ettei ole mikään kirjallisuusalan ammattilainen, mutta ainakin tavallinen lukija ei kokenut tarinaa epäjohdonmukaiseksi tai tylsäksi. Kertomus oli hänestä mukaansatempaava ja kiinnostava. Nyt kehtaan antaa toistenkin kirjoittajien lukea tuotokseni.
Luin itsekin pari päivää sitten viimeinkin lähes kaikki yli 130 sivua ilman pelkoa häpeästä ja jopa tajusin, mitä luin. Epätoivoinen onko tässä mitään järkeä -fiilis on poistunut, ymmärsin kirjoittavani mukiinmenevästi ja tekeväni jotain itseni näköistä. Olen todellakin ilmaissut juuri sellaisia asioita kuin halusin. On mahtavaa saada aikaan muutakin kuin tajunnanvirtaa, mutta jotakin henkilökohtaisempaa kuin uutiset ja lehtijutut.
Käsikirjoitus on siis edennyt yli puolenvälin, ja keskivälin toimintapläjäyksen ja juonenkäänteen jälkeen pitäisi taas tuoda tuoretta ajatusta peliin ja sitoa juonen langanpäät. Olen kirjoittanut koukuttavan aloituksen, mutta nyt on osattava myös lopettaa tarina, antaa lukijalle koko nivaskan opetus.
Vaikka minulla on tarinan runko olemassa, yksityiskohdat syntyvät kirjoittaessa, joten olen itsekin vähän tutkimusmatkalla omassa mielessäni ja näppäimistön ääressä. Se on kiehtovaa, erilaista ja silti tuttua ja turvallista. Mutta itsestäänkin voi löytää mielikuvitustaan kaivelemalla uutta ja yllättävää. Vain välineet siihen ovat minulle tutut: kirjoittaminen.
Tulen varmasti saamaan vielä melkoista kritiikkiä ja hylkyjä tekstille editointivaiheenkin jälkeen. Aion altistaa tämän tekeleen tarkastelulle. Se on mielenkiintoista. Olen harvoin ollut yhtä rikki kuin gradupalavereiden jälkeen, joten tiedän, että omien tekstien arvioituttaminen sattuu. Mutta se on ainut tapa kehittyä.
On ihanaa olla taas innostunut tekemisistään. Niinhän sitä sanotaan, että onnellisuuteen tarvitaan jotain, mitä tehdä, joku, jota rakastaa ja jotain, mitä odottaa.
Olen myös yllättynyt siitä, miten hienoa pojan kanssa eläminen nyt on. Ehkä se karsein vaihe vauva-arjesta meni ohi. En enää välillä fantasioi hänen palauttamisestaan synnärille ja sen teeskentelemisestä, ettei hän oikeasti syntynytkään. Nuo ajatukset tuntuvat absurdeilta. Kuten kaikissa läheisissä ihmissuhteissa, myös tässä tarvitsin aikaa. Nyt hän on jo oma persoonansa eikä elämää ilman häntä voi kuvitella.
Olen yrittänyt metsästää meille jo kevääksi yhteistä harrastusta, mutta vauvaryhmät ovat tupaten täynnä niin muskareissa kuin vauvauinnissa. Yritämme napata paikan syksyksi. Kevään mittaan altistutaan siis käymällä vieraisissa ja vastaanottamalla vieraita.
Ensimmäiset rauhaisat tunnit kuntosalilla ovat olleet jänniä. Ekaa kertaa yksin liikkumassa, ilman mahaa. Peilistä katsoi vähän eri näköinen tyyppi kuin aiemmin, mutta en ehkä koskaan ole ollut näin tyytyväinen kroppaani.
Tai olin ylpeä itsestäni esimerkiksi intin aikaan, 29-vuotiaana. En ole koskaan ollut yhtä lihaksikas kuin silloin enkä tiedä, tulenko olemaankaan. Mutta nyt vartaloni kertoo taas uudenlaista tarinaa. Eikä sen kauneutta ymmärrä, ellei ole kokenut samaa.
On turhaa verrata sitä synnyttämättömään enkä koe sellaiselle tarvettakaan. Näin vaivaa saadakseni maailmaan terveen pojan. Se tuntuu myös polvissa, nilkoissa ja selässä: olen kömpelö ja hidas, kankeakin. Kanniskelen päivittäin kahdeksan kilon painoista elävää painoa, joten jooga ja venyttely tulevat tarpeeseen.
Kaveri ehti antaa mielipiteensä kirjanraakileestani. Se oli kiva juttu, vaikka hän totesikin, ettei ole mikään kirjallisuusalan ammattilainen, mutta ainakin tavallinen lukija ei kokenut tarinaa epäjohdonmukaiseksi tai tylsäksi. Kertomus oli hänestä mukaansatempaava ja kiinnostava. Nyt kehtaan antaa toistenkin kirjoittajien lukea tuotokseni.
Luin itsekin pari päivää sitten viimeinkin lähes kaikki yli 130 sivua ilman pelkoa häpeästä ja jopa tajusin, mitä luin. Epätoivoinen onko tässä mitään järkeä -fiilis on poistunut, ymmärsin kirjoittavani mukiinmenevästi ja tekeväni jotain itseni näköistä. Olen todellakin ilmaissut juuri sellaisia asioita kuin halusin. On mahtavaa saada aikaan muutakin kuin tajunnanvirtaa, mutta jotakin henkilökohtaisempaa kuin uutiset ja lehtijutut.
Käsikirjoitus on siis edennyt yli puolenvälin, ja keskivälin toimintapläjäyksen ja juonenkäänteen jälkeen pitäisi taas tuoda tuoretta ajatusta peliin ja sitoa juonen langanpäät. Olen kirjoittanut koukuttavan aloituksen, mutta nyt on osattava myös lopettaa tarina, antaa lukijalle koko nivaskan opetus.
Vaikka minulla on tarinan runko olemassa, yksityiskohdat syntyvät kirjoittaessa, joten olen itsekin vähän tutkimusmatkalla omassa mielessäni ja näppäimistön ääressä. Se on kiehtovaa, erilaista ja silti tuttua ja turvallista. Mutta itsestäänkin voi löytää mielikuvitustaan kaivelemalla uutta ja yllättävää. Vain välineet siihen ovat minulle tutut: kirjoittaminen.
Tulen varmasti saamaan vielä melkoista kritiikkiä ja hylkyjä tekstille editointivaiheenkin jälkeen. Aion altistaa tämän tekeleen tarkastelulle. Se on mielenkiintoista. Olen harvoin ollut yhtä rikki kuin gradupalavereiden jälkeen, joten tiedän, että omien tekstien arvioituttaminen sattuu. Mutta se on ainut tapa kehittyä.
On ihanaa olla taas innostunut tekemisistään. Niinhän sitä sanotaan, että onnellisuuteen tarvitaan jotain, mitä tehdä, joku, jota rakastaa ja jotain, mitä odottaa.
Olen myös yllättynyt siitä, miten hienoa pojan kanssa eläminen nyt on. Ehkä se karsein vaihe vauva-arjesta meni ohi. En enää välillä fantasioi hänen palauttamisestaan synnärille ja sen teeskentelemisestä, ettei hän oikeasti syntynytkään. Nuo ajatukset tuntuvat absurdeilta. Kuten kaikissa läheisissä ihmissuhteissa, myös tässä tarvitsin aikaa. Nyt hän on jo oma persoonansa eikä elämää ilman häntä voi kuvitella.
Kommentit
Lähetä kommentti