Korona aiheutti kirjan käsikirjoituksen työstämiseenkin viivettä. Ahdistus arjen sulkeutumisesta ja sairastumisen mahdollisuudesta täytti mielen, mutta muutamassa päivässä ensisokki on laantunut. Lähitulevaisuuden odotukset muuttuivat ja sillä siisti. Kevät, kesä ja ehkä syksykin ovat nyt sellaisia kuin ne ovat.
Mökkeily, Meripäivät ja ryhmäharrastukset jäävät tältä vuodelta väliin. Kuinka usein sitä kokee tällaisia poikkeusvuosia? Toivottavasti ei kovin usein.
Kaikeksi onneksi poika on vielä niin pieni, ettei tule muistamaan näitä ankeita aikoja. Ja itse olen iloinen siitä, että satun olemaan äitiyslomalla eikä arkeni lopulta esimerkiksi töiden kannalta mullistunut. En tiedä, miltä työmarkkinat ja töiden hakeminen koronahulinan jälkeen näyttävät, mutta sitä ei auta liikoja miettiä kuin vasta sitten.
Ansioluettelossani ei kuitenkaan ole sen kummempia aukkoja. En oikeastaan ole ollut kerrallaan yli kolmea kuukautta lomalla koulusta tai töistä kertaakaan sen jälkeen, kun kuusivuotiaana aloitin opintaipaleen. Kolmen kuukauden taukojakin olen täysi-ikäisenä pitänyt vain kaksi kappaletta enkä niidenkään aikana oleskellut kotona. Ihan jännä havainto. Ja uusi kokemus tämä äitiyslomailu siis.
Mutta se kirja... Olen nyt luvussa 18/21 ja 160 sivun rajapyykki lähestyy. Eilen hyvin tahmeasti, tänään miellyttävän joutuisasti. Hyvän lopun kirjoittaminen tuntuu haastavammalta kuin kiinnostavan aloituksen muotoilu. Aloitin lukemaan kirjojen lopetuksia käsittelevää kirjaa nimeltä Maailmojen loput saadakseni tuskaan helpotusta. Melkein mikäänhän ei ole kirjoittajalle parempaa opastusta omaan tekemiseen kuin toisten teosten lukeminen.
Olen aina ollut hyvä ideoimaan juttuihin raikkaita näkökulmia, aloittamaan repäiseviä harrastuksia ja elämänvaiheita ja herättämään huomiota. Mutta millainen on onnistunut tarinan loppu? Lehtijutuissa tarinat tyssäävät sopivaan lopputoteamukseen, vähemmän tärkeisiin faktoihin tai siihen, että haastattelu loppuu. Elämänvaiheet loppuvat, kun niistä ei saa enää riittävästi irti, kasvaa ulos tai uusi vaihe alkaa. Opinnäytteet ja tutkielmat päättyvät yhteenvetoon ja pohdintoihin. Romaanin kaiketi pitäisi myös summata sekä oma sisältönsä että siirtää lukijan katse kohti horisonttia ja ulkomaailmaa. Jättää miettimään ja maiskuttelemaan.
Fiktion lisäksi olen toivonut voivani kirjoittaa myös tietokirjan. Tai vähintään osallistua sellaisen kirjoittamiseen. Tämä lähes jo toteutui yliopistossa, kun olin lähdössä mukaan erääseen tutkimusprojektiin, mutta aikani ei silloin riittänyt mukana oloon. Nuorempana osallistuin karjalaisten evakkojen tarinoiden tallentamiseen haastattelemalla edesmennyttä mammaani ja kirjoittamalla hänen kertomuksensa tekstimuotoon, osaksi erästä kokoelmakirjaa. Se ei kuitenkaan tuonut samanlaista tyydytystä kuin se, että olisi hahmotellut teoksen rakenteen ja suunnan itsenäisesti. Kokemusta ja aiheita on ehtinyt kertyä monenmoisia, joten katsotaan, mitä saan aikaiseksi.
Voi sitä elämän hälyä. Nyt tuntuu kuitenkin hyvältä keskittyä pojan kasvun seuraamiseen ja tukemiseen. Taas yksi uusi kokemus elämässä.
Mökkeily, Meripäivät ja ryhmäharrastukset jäävät tältä vuodelta väliin. Kuinka usein sitä kokee tällaisia poikkeusvuosia? Toivottavasti ei kovin usein.
Kaikeksi onneksi poika on vielä niin pieni, ettei tule muistamaan näitä ankeita aikoja. Ja itse olen iloinen siitä, että satun olemaan äitiyslomalla eikä arkeni lopulta esimerkiksi töiden kannalta mullistunut. En tiedä, miltä työmarkkinat ja töiden hakeminen koronahulinan jälkeen näyttävät, mutta sitä ei auta liikoja miettiä kuin vasta sitten.
Ansioluettelossani ei kuitenkaan ole sen kummempia aukkoja. En oikeastaan ole ollut kerrallaan yli kolmea kuukautta lomalla koulusta tai töistä kertaakaan sen jälkeen, kun kuusivuotiaana aloitin opintaipaleen. Kolmen kuukauden taukojakin olen täysi-ikäisenä pitänyt vain kaksi kappaletta enkä niidenkään aikana oleskellut kotona. Ihan jännä havainto. Ja uusi kokemus tämä äitiyslomailu siis.
Mutta se kirja... Olen nyt luvussa 18/21 ja 160 sivun rajapyykki lähestyy. Eilen hyvin tahmeasti, tänään miellyttävän joutuisasti. Hyvän lopun kirjoittaminen tuntuu haastavammalta kuin kiinnostavan aloituksen muotoilu. Aloitin lukemaan kirjojen lopetuksia käsittelevää kirjaa nimeltä Maailmojen loput saadakseni tuskaan helpotusta. Melkein mikäänhän ei ole kirjoittajalle parempaa opastusta omaan tekemiseen kuin toisten teosten lukeminen.
Olen aina ollut hyvä ideoimaan juttuihin raikkaita näkökulmia, aloittamaan repäiseviä harrastuksia ja elämänvaiheita ja herättämään huomiota. Mutta millainen on onnistunut tarinan loppu? Lehtijutuissa tarinat tyssäävät sopivaan lopputoteamukseen, vähemmän tärkeisiin faktoihin tai siihen, että haastattelu loppuu. Elämänvaiheet loppuvat, kun niistä ei saa enää riittävästi irti, kasvaa ulos tai uusi vaihe alkaa. Opinnäytteet ja tutkielmat päättyvät yhteenvetoon ja pohdintoihin. Romaanin kaiketi pitäisi myös summata sekä oma sisältönsä että siirtää lukijan katse kohti horisonttia ja ulkomaailmaa. Jättää miettimään ja maiskuttelemaan.
Fiktion lisäksi olen toivonut voivani kirjoittaa myös tietokirjan. Tai vähintään osallistua sellaisen kirjoittamiseen. Tämä lähes jo toteutui yliopistossa, kun olin lähdössä mukaan erääseen tutkimusprojektiin, mutta aikani ei silloin riittänyt mukana oloon. Nuorempana osallistuin karjalaisten evakkojen tarinoiden tallentamiseen haastattelemalla edesmennyttä mammaani ja kirjoittamalla hänen kertomuksensa tekstimuotoon, osaksi erästä kokoelmakirjaa. Se ei kuitenkaan tuonut samanlaista tyydytystä kuin se, että olisi hahmotellut teoksen rakenteen ja suunnan itsenäisesti. Kokemusta ja aiheita on ehtinyt kertyä monenmoisia, joten katsotaan, mitä saan aikaiseksi.
Voi sitä elämän hälyä. Nyt tuntuu kuitenkin hyvältä keskittyä pojan kasvun seuraamiseen ja tukemiseen. Taas yksi uusi kokemus elämässä.
Kommentit
Lähetä kommentti