Poika sai juuri käytettyjä koon 80 vaatteita. Meinasivat koronan vuoksi nekin jäädä hankkimatta.
Puolivuotissynttärit ovat puolentoista viikon päässä, ja jätkä on yksivuotiaan kokoinen!
Lapsia on monen mittaisia, kuten ihmisiä muutenkin, mutta oletin vielä tammikuussa, että tähän vaatekokoon päästäisiin vasta usean kuukauden päästä.
Hän on varsinainen veijari. Harjoittelee kainaloista kannatellen seisoskelua, ryömimistä ja vatsallaan operointia sekä tuettuna istumista. Kiljuminen, kaikkeen lähellä olevaan tarttuminen ja omien varpaiden syöminen on mukavaa puuhaa.
Romaanikässärini ensimmäinen versio on nyt sivulla 180, eli enää parikymmentä sivua pukertamista. Toukokuussa voi alkaa lukea tekstiä kriittisin silmin läpi ja miettiä, mikä on seuraava steppi. Korjailen tekelettä ehkä ensin itsekseni, ja annan sitten jonkun asiantuntevamman lukea ja kommentoida maksua vastaan. Tiedän, että työtä on vielä julmettu määrä edessä.
Lopun käänne poikkeaa aavistuksen verran alkuperäisestä suunnitelmastani. Sekin tulee muuttamaan tarinan seuraavan version rakennetta, sillä tykkään uudesta tvististä.
On ollut tärkeää saada kertomus puserrettua digitaalipaperille, jotta sitä pääsee kunnolla muokkaamaan ja parantelemaan. Siinä on nyt kokonainen maailma ja idea ulos oksennettuna.
Kysymys kuuluu, miten siitä saa parhaan mahdollisen version niin, että turhat rönsyt katoavat, perusrunko jäntevöityy, mielenkiintoiset tyypit pysyvät mukana matkassa riittävän pitkään ja kaikki tapahtuva on tarinan kannalta perusteltua. Kieliasun ja luettavuuden on myös oltava kunnossa, tyylin yhdenmukainen ja lukemaan viettelevä.
Olen oikeasti todella iloinen, jos saan tämän teoksen tavalla tai toisella maaliin seuraavien vuosien aikana.
Olemme pysyneet pitkälti neljän seinän sisässä viimeisen kuukauden ajan. Ei siinä sen kummempaa. Samanlainen tilanne kuin monella muullakin näin korona-aikaan.
Olen lopettanut imettämisen pari viikkoa sitten. Syy: pojan hampaat. Se oli yllättävän haikeaa, mutta meidän lapsi on nyt jo iso poika. Hämmentävän iso. Sehän osaa jo vaikka mitä verrattuna siihen avuttomaan neljän kilon nyyttiin, joka synnäriltä kulki mukaan kotiin.
Toivon, että herra oppii viimeistään kesällä nukkumaan kokonaisia öitä. Se olisi ihanaa. Kiinteitä ollaan opeteltu päivittäin syömään, ja nyt on jo kanaa ja kalaakin maisteltu. Seuraavaksi on vuorossa punainen liha soseessa, ja pian myös puuro. Kun päästään normaaliin ateriarytmiin, ehkä unikin maittaa.
Vaunulenkit vaihtuvat myös pian rataslenkeiksi. Sitä varten tarvitaan pikkuruiset aurinkolasit ja lippalakki.
Puolivuotissynttärit ovat puolentoista viikon päässä, ja jätkä on yksivuotiaan kokoinen!
Lapsia on monen mittaisia, kuten ihmisiä muutenkin, mutta oletin vielä tammikuussa, että tähän vaatekokoon päästäisiin vasta usean kuukauden päästä.
Hän on varsinainen veijari. Harjoittelee kainaloista kannatellen seisoskelua, ryömimistä ja vatsallaan operointia sekä tuettuna istumista. Kiljuminen, kaikkeen lähellä olevaan tarttuminen ja omien varpaiden syöminen on mukavaa puuhaa.
Romaanikässärini ensimmäinen versio on nyt sivulla 180, eli enää parikymmentä sivua pukertamista. Toukokuussa voi alkaa lukea tekstiä kriittisin silmin läpi ja miettiä, mikä on seuraava steppi. Korjailen tekelettä ehkä ensin itsekseni, ja annan sitten jonkun asiantuntevamman lukea ja kommentoida maksua vastaan. Tiedän, että työtä on vielä julmettu määrä edessä.
Lopun käänne poikkeaa aavistuksen verran alkuperäisestä suunnitelmastani. Sekin tulee muuttamaan tarinan seuraavan version rakennetta, sillä tykkään uudesta tvististä.
On ollut tärkeää saada kertomus puserrettua digitaalipaperille, jotta sitä pääsee kunnolla muokkaamaan ja parantelemaan. Siinä on nyt kokonainen maailma ja idea ulos oksennettuna.
Kysymys kuuluu, miten siitä saa parhaan mahdollisen version niin, että turhat rönsyt katoavat, perusrunko jäntevöityy, mielenkiintoiset tyypit pysyvät mukana matkassa riittävän pitkään ja kaikki tapahtuva on tarinan kannalta perusteltua. Kieliasun ja luettavuuden on myös oltava kunnossa, tyylin yhdenmukainen ja lukemaan viettelevä.
Olen oikeasti todella iloinen, jos saan tämän teoksen tavalla tai toisella maaliin seuraavien vuosien aikana.
Olemme pysyneet pitkälti neljän seinän sisässä viimeisen kuukauden ajan. Ei siinä sen kummempaa. Samanlainen tilanne kuin monella muullakin näin korona-aikaan.
Olen lopettanut imettämisen pari viikkoa sitten. Syy: pojan hampaat. Se oli yllättävän haikeaa, mutta meidän lapsi on nyt jo iso poika. Hämmentävän iso. Sehän osaa jo vaikka mitä verrattuna siihen avuttomaan neljän kilon nyyttiin, joka synnäriltä kulki mukaan kotiin.
Toivon, että herra oppii viimeistään kesällä nukkumaan kokonaisia öitä. Se olisi ihanaa. Kiinteitä ollaan opeteltu päivittäin syömään, ja nyt on jo kanaa ja kalaakin maisteltu. Seuraavaksi on vuorossa punainen liha soseessa, ja pian myös puuro. Kun päästään normaaliin ateriarytmiin, ehkä unikin maittaa.
Vaunulenkit vaihtuvat myös pian rataslenkeiksi. Sitä varten tarvitaan pikkuruiset aurinkolasit ja lippalakki.
Kommentit
Lähetä kommentti