Tähän aikaan viime vuonna arki oli vielä yhtä kaaosta ja paniikkia. Ahdisti, masensi, väsytti, ja kroppakin oli hajalla. Joulu oltiin vietetty kolmistaan kotona opetellen vauvaperhe-elämää.
Tämä joulu sujui mukavasti kivoissa puitteissa sukulaisilla, sain jopa leivottua viemisiä. Poika horjuen tepasteli muiden jaloissa, tutki lahjojaan, söi kinkkua ja laatikoita sekä opetteli uusia sanoja ja käsitteitä, kuten 'takka' ja 'tuli'.
Rastitaan listalta, mitä ulkoiluvaatteita pojalle vielä täytyy ostaa päiväkotia varten. Opetellaan vähän aikaisempaa päivärytmiä koko perheen voimin.
Bongattiin tosi kodikkaan omakotitalon myyntiesittely, mutta se oli Riihimäellä keskellä ei-mitään. Bongattiin monta kivaa asuntoa Espoosta. Mutta ehkä minunkin pitäisi ensin löytää se seuraava työpaikka. Jos se ei olekaan ihan tässä pk-seudulla? Sitä ei vielä tiedä.
Tämä oli mainio vuosi. Työläs ja raskas, mutta mitään hyvää ei saa liian helpolla. Niin se on. Ihmisen taimi on kasvatettu alusta alkaen itse, ja nyt se on niin kypsä, että alkaa kaivata jo muitakin virikkeitä ja ihmisiä kuin vanhempansa (plus satunnaiset muut ihmiskontaktit, kuten isovanhemmat). On normaalin elämän aika, meille kaikille.
Romaanin viides versio on valmis. Muutin sen alun ja lopun täydellisesti, deletoin ja lisäsin kymmeniä sivuja tarinaa, lisäsin tähdellisen historiallisen tason, muutin henkilöhahmoja ja tapahtumia radikaalistikin, ja nyt olen tyytyväinen siihen, miten pitkälle myös tämä teksti on tullut vuodessa.
Rehellisesti sanottuna kyse oli viime joulukuussa puolittain päiväkirjamaisesta matkakertomuksesta, joka jossain kohtaa muuttui mielikuvitukselliseksi seikkailuksi. Nyt olen onnistunut karsimaan työstä kaiken kyllästyttävän omaelämänkerrallisen jaarittelun ja jalostamaan kaikkea sellaista, mikä ulkopuolista lukijaa kiinnostaisi. Tärkeitä vaikuttimia tekstin työstämisessä olivat Nuorten Voiman Liitosta saamani palaute sekä esimerkiksi Stephen Kingin upea kirja nimeltä Kirjoittamisesta. King sai vertauskuvillaan ja erinomaisilla esimerkeillään minut tajuamaan useita tärkeitä pointteja fiktion kirjoittamisesta.
Muun muassa käsikirjoituksen työstämisen vertaaminen fossiilin kaivamiseen hiekasta oli loistava. Oikea teos paljastuu tekijälleen hiljalleen, pala palalta, ei kokonaisena ja valmiina möhkäleenä. Myös ajatus siitä, että kirjaa kirjoittaessaan pitäisi ajatella esiintyvänsä haluamalleen yleisölle eikä missään nimessä kirjoittavansa itsellensä, oli hyvä. Olen aina nauttinut viimeisteltyjen esitysten pitämisestä, ja löysin itsestäni uutta paloa esiintymismetaforan ansiosta. Blogia kirjoitan aina itselleni, uutisia ja artikkeleita taas pääosin lukijoille, mutta myös kollegoille ja juttujen kohteille. Kirjoitin kirjaa alussa liikaa itselleni ja läheisilleni, nyt se on tarkoitettu laajemmalle yleisölle.
Seuraavaksi tulostan taas nivaskan paperia, muokkaan dialogia (King opetti minulle, että dialogini on tällä hetkellä paikoin surkeaa) ja tekstiä muutenkin, pohdin loppuratkaisua ja muutan ehkä eräiden lukujen keskinäistä sijaintia, mietin tarinan loogisuutta kaikissa kohdissa sekä selvitän, mitä taustamateriaaleja ja -lähteitä minun täytyy tässä vaiheessa käyttää erinäisten faktojen selvittelyyn. Melkoinen viidakko, mutta kyllä se tästä. Alan olla aika hyvin kartalla kokonaisuudesta, yksityiskohdista ja työvaiheista.
Keväällä alan myös etsiä kustannustoimittajaa tai kustantamoa teokselleni. Olen tehnyt niin ison työn, etten todellakaan jätä teosta pöytälaatikkoon.
Lisäksi haen töitä ja/tai teen alaani liittyviä työprojekteja.
Alan viimein jälleen myös harrastaa kunnon liikuntaa (ilman rattaita). Ainakin toivon niin. Näen ehkä sitten itseni myös muuna kuin äitinä. Nyt olen kiipeilypuu, kantolaite, syöttökone, unilelu, sellaista kaikkea. Ehkä voisin nähdä itseni kaikkineen ihan jees naisena ja ihmisenä. Vaikka olenkin onneksi nykyisin aina myös se äiti. Se on mainio lisä.
Kommentit
Lähetä kommentti