Vietän jollain tasolla elämäni ensimmäistä "aikuismaista kesää": Kesätyöntekijöitä ovat muut. Olen ollut kokopäiväisenä työntekijänä nyt noin vuoden. Minulla on kesäloma. Ja olen sovittanut sen mätsäämään miehen ja pojan lomien kanssa, toki haluan hieman omaakin lomaa.
Kuulostaa osin kauhealta, että ihminen viettää keski-ikäistä kesää vasta keski-iän kynnyksellä, mutta ennen otin omaa lomaa paljon vapaammin ja tuntuu, että onnistuin jollain ilveellä myös nauttimaan niistä ajoista. Ehkä se oli sitten vähän keskenkasvuista, mutta sellaista tässä maailmassa nykyisin on paljon tarjolla nuorehkoille ihmisille. Ja siitä voi kärsiä tai ehkä jopa joskus nauttia.
Nyt opettelen nauttimaan elämästä, joka ei aina ole niin menevää tottumallani tavalla, mutta uudenlaista. Nautin syvyydestä. Pätevyyden ja pystyvyyden tunteen voimistumisesta iän ja kokemuksen myötä. Siitä, että on olemassa pohja, jolta nousta. Uudelleen ja uudelleen. Korkeammalle. Tai minne tänään yllän.
Tänään hiekkarannalla koin vastustamatonta halua kiivetä mastomaisen köysitelineen huipulle. Siinä on jotain erityistä: Lapselliseksi leimaamisen uhmaaminen. Korkean paikan kammon selätys. Ristiriitainen tunne täydeltä terassilta tulevien katseiden kohteeksi joutumisesta. Halu nähdä korkealta välittämättä siitä, että tulee nähdyksi. Omien kangistuneiden jäsenten testaus. Adrenaliini.
Tein sen. Vaikka olen melkein nelikymppinen äiti. Pystyn siihen, joten miksen tekisi niin? Sehän on vain kiipeilyteline. Voisin kuvitella kiipeäväni vielä 60-vuotiaana, ainakin toivon pystyväni ja uskaltavani yhä. Ja se voisi yhtä hyvin olla vuori, kirja, vieras kieli tai maa tai jotain muuta.
Miksi tuollaisen asian sopivuutta ylipäätään mietitään jossakin iässä? Jos ihmiseltä viedään leikki, häneltä viedään notkea ruumis, mielikuvitus, uskallus, oma tahto ja nokkeluus. Spontaanius, ilo, hauskuus.
On hienoa kokea kasvaneensa pitkässä juoksussa, jopa aikuistuneensa, mutta kasvaminen edellyttää sitä, ettei kangistu niinä hetkinä, kun elää.
Kommentit
Lähetä kommentti