Reissuleidi ja videokamera

Suunnittelen vierailua Tampere Film Festivalin ohessa järjestettävään Script Tampere 2018 -käsikirjoitustapahtumaan. Ehdin mahdollisista työkiireistä huolimatta luultavasti ainakin NÄKYVÄKSI-hankehautomon lanseeraukseen . Jälkimmäistä olen tähyillyt jo muutaman kuukauden ajan. Kiinnostukseni dokumentarointiin ei ole aivan tuulesta temmattu ajatus. Olen opiskellut videopuolta alkujaan muutaman kurssin verran Diakonia-ammattikorkeakoulussa parikymppisenä sekä elokuvaa Jyväskylän ammattikorkeakoulussa ennen sitä. Sittemmin olen valokuvannut runsaasti töiden puolesta ja vapaa-ajalla myös, vaikken varsinaista valokuvaajan koulutusta ole hankkinutkaan. Sekin oli lähellä syksyllä 2009, mutta päädyinkin lopulta Paasikivi-opiston valokuvauslinjan sijasta matkaopaskurssille Espanjaan. Myös radiodokumenttikursseja olen käynyt, joista nautin ja sain hyvää palautetta. Lisää tv-opintoja suoritin viime vuosina Tampereen yliopiston maisteriopinnoissani. Dokumenttikurssi jäi päällekkäisyyksien tak...

Lupaan, että tämä on ainut jonkun toisen video täällä (tai ainakin melkein), mutta heti ensikuulemalta tämä kappale kertoi mielestäni jotain olennaista elämäntyylistäni. Meidän ajastamme. Sukupolvestani. Jotain, mitä kuukausia sitten ajattelin, että haluaisin tuoda esille matkavideoissani myöhemmin. Jotain vähän synkempää lähtemisistä, matkusteluista ja kaiken muuttumisesta ympärillä ja elämässä koko ajan, ilman taukoa. Muutaman kuukauden välein. Ainakin aiemmin elämässäni. Nythän minulla on muun muassa tuo ihminen, joka kävi antamassa suukon ihan vaan siksi, jos ei tänään ole ollut riittävästi pusuja. Pidän silti aina oven auki tundralle ja sille tunteelle, joka iskee, kun havaitsee olevansa ihan yksin keskellä tuntematonta maisemaa ja mitä vain voi tapahtua. Kutsun sitä rakkaudeksi vapautta kohtaan ja uskon, että se on se, mikä tästä kaikesta lopulta käteen jää. Sitä tunnetta ei voi voittaa ja olen monesti saanut kokea sen ylitse hyökyvän aallon vaikeiden elämänvaiheiden ...

Tämä postaus on nyt vähän tällainen Family Edition (Uncut), johon ajattelin laittaa kaikenlaisia ratsastuspätkiä Argentiinasta. Alussa ravin harjoitteluani Hernanin tiluksilla Bayo-nimisellä laiskalla, mutta kiltillä pikkuhepalla. Mukana Pepe-koira, jonka pelkään sotkeutuvan jalkoihin.  Tällä hepalla pajautin ensimmäiset laukka-askeleeni, vaikken tajunnut Satun asiantuntevista opastuksista oikean laukka-asennon ottamiseksi juuri mitään. Alla näkyy vain ravia.  Pitkiä ja kovia laukkaharjoituksia tein vasta Trucolla tilusten lähialueella sijaitsevilla, syrjäisillä teillä. Se oli kovaa kyytiä eikä asentoni ollut vielä kovinkaan hyvä ja rento. Ihmettelin lähinnä, kuinka kauan pystyisin pysymään selässä sellaista kyytiä. Laukka-askeleen kokeminen ensimmäistä kertaa innokkaan hevosen selässä on uskomaton tunne. Kuin lentäisi. Se on niin paljon sulavampaa kuin ravi. Tältä näyttää Argentiinan luonto, muun muassa. Tositoimissa Trucon selässä. Suomalaiset ru...

Rauhaisan flunssa- ja vapaaviikon aikana aloin kahlata läpi Tim Copen On the Trail of Genghis Khania . Parissa kolmessa päivässä olen hitaasti nautiskellen ehtinyt noin 500-sivuisen teoksen puoliväliin, Mongolian Karakorumista Kazakstaniin, Balkasjärven tuntumaan. Takana on jo muutama kuukausi ratsailla, satoja kilometrejä samanlaisia olosuhteita kuin minulla Argentiinassa. Nykyisin nelikymppisen, reissunsa aikaan parikymppisen, Timin hepat taas ovat vähän villimpiä tapauksia kuin mihin Argentiinassa tutustuin. Ihailuni Satun ja gauchojen touhua ja osaamista kohtaan on entistä suurempaa. Tim joutuu matkansa aikana usean kerran pulaan, mutta kaikkiaan hän aina lopulta selviytyy tai löytää jonkun pelastavan enkelin uhkaavissa tilanteissa. Vaikka australialaisjantterilla ei alkujaan ole kokemusta hevosista, hän oppii alkumatkasta rutiinit (ja on toki ennen reissuaan hankkinut tietoa ja taitoja asiantuntijoilta) ja hän on lisäksi aiemmin pyörällä entisen Neuvostoliiton alueella matkan...

Jos puhutaan suomalaisesta vaatimattomuudesta, niin ainakin itse huomaan olevani aika huono markkinoimaan itseäni ja tekemisiäni. Se tulee esiin nytkin, kun pitäisi kehua itseään tai vähintään esitellä tuotostaan ympäri ja ämpäri. Katseltuani joitakin miespuolisten henkilöiden videoita heidän matkoiltaan, en voi kuin ihmetellä, miten vähällä itsekritiikillä hekin juttuaan tekevät eivätkä nolostele yhtään, jos ei nyt ihan vimosen päälle olleet kuvat tai äänet tai joku muu. Ja minulla on jostain syystä kamalat paineet. Olen joskus blogosfäärissä saanut kritiikkiä itseni kehumisesta, mutta valitettavasti niin sanotusti oikeassa elämässä taitoni itsekehumisessa eivät ole, noh, kehuttavat. Naisia syytetään juuri tästä: liiallisesta itsekritiikistä. Pitäisi vain peittää liioitellulla itsevarmuudella tietämättömyys, virheet ja mitä elämä nyt tielle kulloinkin viskaa. Niinhän esimerkiksi poliitikotkin usein tekevät, puhumatta kaikista muista ihmisistä, jotka säännöllisesti esiintyvät ju...

Tässä Satu tekemässä astetta päheämpiä gaucho-hommia! Näin hevosia ajetaan aitaukseensa. Pahoittelut, että editointi ei tässä ole ihan viimeisen päälle, mutta halusin näyttää koko kiehtovan operaation kameran huojumisista ja nopeista siirtymistä piittaamatta. Tähän gauchoiluvaiheeseen en itse vielä päässyt. Jalkaisin tosin autoin viimeisenä maajussipäivänäni urakassa. Ainakin vaelluskumppanini, nopea ja innokas laukkaaja Truco, oli heti silloin messissä. Ja kun yksi hevonen lähti seuraamaan, olivat muutkin pian kannoilla. (Ehkä kanniskelemani tyhjä maissipussikin auttoi osaltaan houkuttelemaan herkkusuita kotio...) Luottamuksen ja päällikköaseman saavuttaminen eläimen kanssa on tärkeää, jos haluaa, että yhteistyö luistaa. Vähän samaan tapaan kuin ihmistenkin seurassa. Päällikköasemalla tarkoitan ihmisten keskuudessa kylläkin itseluottamusta, oma-aloitteisuutta, määrätietoisuutta ja lujuutta. Tällainen kiltti ja mukautuvakin tyttö oppii ikuisten villivarsojen ja reuha...

Yksi syy sille, miksi halusin oppia ratsastamaan kuin cowboy/gaucho, on kiinnostukseni matkustaa joskus Keski-Aasiaan. Tunnetusti entisessä Tsingis-kaanin valtakunnassa eletään heppojen kanssa kuin Argentiinan aroilla konsanaan. Hinku itään taas johtuu halustani ymmärtää oman piskuisen perheeni historiaa. Minulle tuli yllätyksenä sekin, että beshbarmak , jota olen pariin otteeseen kotona pyynnöstä valmistanut, tehdäänkin perinteiseen tyyliin hevosenlihasta. Eipä se siis sinänsä yllätä, kun hevoskulttuurista puhutaan, mutta en silti tiennyt, että lihan tässä ruokalajissa kuuluisi nimenomaan olla hevosta. Tätä ei minulle kerrottu! Mitä kaikkea minä tietämättäni rakastankaan? Kuten sanonta kuuluu, ei voi sanoa rakastavansa tai vihaavansa jotakin, jos ei tiedä, mistä puhuu. Minusta se on hyvin sanottu. Toisesta on aina mukava löytää uusia kerroksia, ihan samalla tavalla kuin itsestäkin. Ainakin hevosiin rakastuin tässä matkan varrella. Matkalla kohti tuntematonta, suurempaa pä...