Reissuleidi ja videokamera

Niin se vain kesä ja tämänkertainen työnpätkä ovat lopuillaan, enää viikko jäljellä. Laskettuun aikaan on kaksi kuukautta. Tunnelma tiivistyy, monessa mielessä. Olen perehtynyt tarkemmin toimituksellisen työprosessin osaan, joka oli aiemmin vain yksi osa työnkuvaani. Työympäristöni ja mediakanavat, joihin olen sisältöä tuottanut, ovat vaihdelleet, ja tämä oli niitä harvoja kertoja, kun olen ollut isossa printtimediatalossa töissä ihan toimituksen sisällä asti enkä ulkoruokinnassa. Isoissa sähköisissä medioissa olenkin jo viettänyt aikaa, Suomessa ja ulkomailla. Tietysti sinänsä harmillista, kuten olen jo aiemmin todennut, että juuri, kun on jotakuinkin päässyt jyvälle uusista kuvioista, onkin jo aika laittaa pillit pussiin. Sisäänajot uusiin töihin eivät kuitenkaan ikinä ole stressittömiä ja vaivattomia, millekään osapuolelle. Lomailu ennen vauvan syntymää tulee kuitenkin tarpeeseen, sillä myöhemmin omaa aikaa tuskin liiaksi riittää. Ja onnittelen itseäni siitä, että raskausvai...

Totesin vastikään itsekseni, että eihän tässä ole enää paljon muuta kuin synnytys jäljellä. Vauvan hopusta riippuen meillä on yhteistä kehoaikaa jäljellä enää 2-3 kuukautta. Eilinen neuvolakäynti varmisti asian laidan. Keskustelut hoitajani kanssa koskivat paljolti synnytykseen viittaavia asioita. Olen nyt esimerkiksi tallentanut puhelimeeni synnytysosastoni puhelinnumeron. Viikkojen perusteella reilun kilon kokoisella vauvalla näyttää olevan kaikki hyvin. Hän on edelleen aktiivinen tapaus, kuten koko raskauden ajan. Yritän parhaani mukaan pitää pari viikkoa sitten todettua lievää raskausdiabetestani kurissa, mikä on onnistunutkin varsin mainiosti. Ainakin aamuiset glukoosiarvoni ovat olleet normaalit. Herkut jäivät heti pois. Valkoinen leipä korvautui taas rukiisella, kananmuna palasi ruokavaliooni ja yritän muistaa kasvikset kaikilla aterioilla, myös työlounaan ulkopuolella. Piimästä on tullut työlounailla uusi kalsiuminlähteeni. Painoindeksini oli ennen raskautta 19, jot...

Raskauden viimeinen kolmannes pyörähti käyntiin, huh-huijaa. Vielä alkukeväästä tämäkin vaihe näytti lähes saavuttamattomalta. Ajatukset ovat kääntyneet jo muutaman kuukauden päähän, eli tulevaisuuden työkuvioihin. Olen kuullut muutamia kyselyitä lähipiiriltä siitä, aionko viipyä kotona pari tai kolme vuotta. Vastaukseni on ollut, että maksimissaan vuoden. Minulle on jo vuosikaudet ollut selvää, että jos ikinä hankin lapsia, en tule viihtymään kotiäitinä kovin pitkään. Pääni hajoaa. Ja perheen talouttakin on ajateltava. Mikäli olisin vakituisessa työsuhteessa, tilanne olisi hyvin selkeä: mieheni jäisi myös muutamaksi kuukaudeksi kotiin hoitamaan lasta, vähintään osa-aikaisesti. Sama pätee myös, jos nyt saan työtä. Olemme tasa-arvoinen pariskunta, ja mieheni esimerkiksi olettaa, että maksan absoluuttisesti puolet yhteisistä menoistamme. Minusta se on hyvä lähtökohta, koska siitä lipsuminen tarkoittaisi, että antaisimme tilaa ajattelulle, jossa on ihan ookoo, että nainen saa vähemmän...

Puksun tulevassa huoneessa, joka on vielä varastokäytössä. Taidan viettää ihan ensimmäistä viikonloppuani kaksin pian jo kilon painoisen "elävän mahamakkarani" kanssa. Miestä pyydettiin mökkeilemään kaveriporukassa, ja itse kulutan vaihtelun vuoksi mielelläni pari päivää omissa oloissani. Niinpä me olemme vain Puksun kanssa kokkailleet, syöneet kesämarjoja, saunoneet, lauleskelleet ja lukeneet hyvää kirjaa. Uskoisin, että jaamme nautinnon vähintään syömispuolella. On täysin mahdollista, että hän vihaa lauluani (ilmeisesti hänen pitäisi jo kuulla jotakin, ja näinä päivinä vieläpä entistä selvemmin ääniä myös ulkomaailmasta) ja kirjallista makuani (mutta ainakin hän saa tilaisuuden treenata liikkeitä ja kehittyä, kun äitikin rauhoittuu ja on aloillaan). Ja Puksu on saanut nimen, joka perustuu hänen taipumukseensa puksia ja pukkailla ahkerasti mahaani entistä voimakkaammilla raajoillaan. Tuolla harjoittelun määrällä hänen pitäisi kävellä kohdusta! Nivuskivut ovat y...

Lennokkaassa pätkäelämässä on se miinuspuoli, että on työlästä pysyä kartalla omista tarpeista, toiveista ja tavoitteista. Vaikka ei haluaisi, on pakko usein suunnitella tulevaa raha edellä - eli, mistä sitä palkkaa seuraavaksi varmimmin saa - eikä esimerkiksi omien kehittymistoiveiden ja uralla etenemisen kannalta täysin optimaalisesti. Toki sitäkin tulee sivussa mietittyä, mutta henkilökohtaiset oppimistavoitteet jäävät silti aina vähän jalkoihin. Kun astut uuteen työpaikkaan, aikaa kuluu perusasioihin, kulttuuriin ja rutiineihin kiinni pääsemiseksi. Koska satun jakamaan elämäni henkilön kanssa, jonka kokemus työelämästä on kanssani täysin vastakkainen, on helppo peilata omaa historiaansa ja arkeaan hänen stabiiliin menneeseensä. Kun olen välillä tuskaillut sitä, että muutamassa kuukaudessa tai kesässä ei vielä tunne itseään kovin itsevarmaksi kaikissa tekemisissään uudessa paikassa, hän on todennut, että ei se ole ihme: Eihän uudessa työpaikassa voi kokea olevansa kuin vanha t...

Pieni vilkas rymistelijä ja kasvava maha vievät äidiltä voimia. Muistelen välillä kateellisena niitä aikoja, kun jaksoin mitä vain. Päivät olivat täynnä mitä rasittavimpia koitoksia - työtä, ylityötä, liikuntaa, matkoja, ehkä jopa sosialisointia - ja silti jaksoin innostua kaikesta. Nyt toki olen ylpeä ja iloinen tästä energiasyöpöstä, sillä tiedän, minne kaikki ylimääräinen elinvoima menee. Voin vaikuttaa uupuneelta ja ottaa päivätorkkuja epänormaaleihin aikoihin, ja juhannuksenakin simahdin melkein suorilta jaloilta jo puolilta öin muiden remutessa vielä tunteja, mutta ei siinä ole mitään voivoteltavaa. Kasvatan uutta elämää. Moninaisia vaivoja ja huolia tästä tilasta on koitunut, mutta ehkä se on kaiken arvoista. Ei mikään hyvä ole helppoa. Välillä hän monottaa tulehtuneeseen virtsarakkooni, mutta tämänkin kestän. Eräänä yönä olin valuttanut jonkinlaista esimaitoa lakanalle, joten olen nyt virallisesti nisäkäs. Se ei ollut kivuliasta, mutta erikoista ja maininnan arvoista. U...

Muutto pääkaupunkiseudulle oli kyllä nappi valinta. Nyt, kun energiatasoni ovat kohonneet samaa tahtia pallomaisen vatsani kanssa, on mahtavaa olla taas täällä. Ensinnäkin, kaikki tarpeellinen on lähellä. Kun somessa mainostetaan jotakin kiinnostavaa tapahtumaa, ei tarvitse surkutella, että "äh, pitää varata junalippu Helsinkiin ja vähintään pari tuntia aikaa siirtymille maakunnasta paraatipaikalle ja pois... Turha vaiva, pysyn kotona!" Paikallisjunalla pääsen jopa vartissa vehreästä ja vireästä Espoosta keskelle pääkaupungin kesävilinää. Eikä se maksa useita kymppejä per käyntikerta. Puhumattakaan siitä, että jos kaveri haluaa akuutisti nähdä ja jutella, voi lyhyelläkin varoitusajalla vaan suhauttaa toisen oven taakse. Taas jää iso sumplimisruljanssi ja "höh, nyt ei natsaa, jutellaan vähän somessa" pois. Lounastreffejäkin voi sopia, tai kysyä jotakuta ex-tempore johonkin niistä kiinnostavista tapahtumista tai paikoista, joita somessa bongaa. Simppelei...