Reissuleidi ja videokamera

Vapaapäivänäni pohdiskelen tämän kesän kohokohtia ja niiden vaikutusta elämän merkityksellisyyden kokemukseen. Kuuma sää on itsekkäästi ajatellen (vaikkakin huolestuttavaa luonnon, ruokahuollon, turvallisuuden ja yhteiskuntien stabiiliuden sekä ihmisten hyvinvoinnin kannalta) vähentänyt flunssiani, mikä on lisännyt hyvävointisuuden tunnettani ja tyytyväisyyttä elämääni. Tosin vähempikin lämpö kyllä riittäisi. Sen lisäksi tämä kesä on tarjonnut useita syvällisesti transformatiivisia kokemuksia. Ne ovat tulleet yksityiselämän puolelta. Ajattelua ja persoonaa muuttavat kokemukset ovat itse asiassa sellainen tekijä, joka ainakin itselläni vaikuttaa kokonaisvaltaiseen hyvinvoinnin kokemukseen ja elämänlaatuun sekä myös tuottavuuteen. Kyseiset kokemukset ovat hyvä mittari tyytyväisyydelle ja linjassa itsensä kanssa olemiselle. Näitä kokemuksia pitäisi olla säännöllisin väliajoin, ja aika usein ne ovat ajoittuneet matkoihin. Jonain aiempana kesänä olen kokenut yhteiskunnallista ajattelu...

Työt ovat näillä helteillä pitäneet minut viime viikkoina kiireisinä. Niinpä auringosta ylikuumenneet aivoni eivät enää tänne keksi mitään kovin mieltä ylentävää. Kovasti tekisi mieli fillaroida illan virkistykseksi uimaan Kaupin rannalle, mutta yritän saada romaanini sivulle 65. Viikonloppuna on taas muuta ohjelmaa kotimaan matkailun ja sukuloinnin merkeissä. Juuri nyt kaikki muut projektini toimittajan päivätöitä ja kirjan kirjoitusta lukuun ottamatta ovat niin sanotusti jäissä (mikä kuulostaa hauskalta mielleyhtymältä kotona, työpöydän ääressä paahtuessa). Syksymmällä tilanne tulee taas muuttumaan. Dokkarointia tai videokuvailua en ole vapaa-ajalla saanut vietyä eteenpäin myöskään. Täytyy ensi kuussa katsoa asiaa uusin silmin. Työvälineillä leikkiminen on aina jännittävää ja antoisaa puuhaa. En sitten tiedä, mitä seuraavaksi keskittyisin kuvailemaan, mutta ideoita kyllä aina on. Juuri kauhistelin avomiehelle, miten edellisestä ulkomaan matkasta on jo puoli vuotta! Sitten h...

Postaan, koska haluan muistaa, että tämä viikonloppu oli elämäni jännittävin. Merkityksellisellä tavalla jännittävin. Opin lyhyessä hetkessä tärkeitä käytännöllisiä ja filosofisia läksyjä ihmisyydestä. Yleensä olen ollut itse se tyyppi, joka järjestää jännitystä elämääni; usein muiden avustuksella ja tuella, mutta monesti omasta aloitteestani. Tällä kertaa se en ollut minä. Mutta kaikella, mihin ikinä olen itsenäisesti pyrkinyt, olen tavoitellut tämän viikonlopun oppituntia. Eikä se tullut mistään koulusta. Havaitsen myös olevani paitsi turvallisimman, myös jännittävimmän mahdollisen kumppanin seurassa. Kuvittelin aina ennen, että turvallisuus ja jännittävyys ovat toistensa vastakohtia. Olin täysin väärässä. Ne ovat mitä suurimmassa määrin kolikon kaksi puolta, tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Päällisin puolin ylitsepursuavan jännittävät ihmiset voivat olla sisäisesti äärimmäisen tylsiä. Eivät välttämättä, mutta pahimmillaan kyllä. Elämässä tärkeimpiä taitoja ja samalla...

Aika rientää niin, ettei blogia muista päivittää. Blogien kanssa minulle käy usein niin, että kadotan pointin, yksinkertaisesti siitä syystä, että elämässä tapahtuu kaikenlaista eikä blogin pitäminen kuitenkaan ole prioriteettilistallani ykkösenä. Pidän tätä enemmänkin ajankuluna kuin minään muuna, parhaimmillaan testialustana ajatuksille ja kirjoituksille. Kaikki on vallan mukavasti ja hienosti. Työt, vapaa-ajan riennot, kaikki jutskat. Itse asiassa juuri nyt tuntuu, että elämä on siinä kauan kaivatussa balanssissa. Ainakin juuri nyt. Perjantaina iltalenkillä Näsijärvi vierelläni lainehtien ajattelin, että jos elämäni voisi nyt pysäyttää tähän hetkeen, kaikki olisi kerrankin täysin, kuten joskus aiemmin toivoin. Se on hieno tunne. En ole varma, onko minusta koskaan tuntunut samalta. Ettei ole välitilassa, odottelemassa jotakin, vaan juuri siinä, missä pitääkin. Muistan polkeneeni vuosia sitten lainatulla hybridifillarilla yksin Gran Canarialla moottoritien vartta, ja ajatel...

Edellisissä postauksissa käsittelemieni elämän ongelmakohtien vastapainoksi mainitsen olevani nyt aika tyytyväisellä mielellä. Päätin enemmän tai vähemmän tietoisesti unohtaa suorittamisen ja tehdä vaan kaikkea, mikä tuntuu omalta. Aiemmin olen säännöstellyt paljonkin mukavaa toimintaa, koska se on herättänyt minussa huonoa omaatuntoa. Kavereiden kanssa hengailu on pahasta, kun pitäisi illalla juosta se viikon neljäs lenkki ja huomenna jaksettava taas töissä. Tai herkutella ei saa kuin kerran kahdessa viikossa ja kahviinkin on tuupattava mautonta, rasvatonta maitoa, kun on Namibian-reissulla tullut lihottua viisi kiloa. Jep, tällainen ajattelumalli on ollut minulle aivan arkipäivää. Harmi vaan, että elämän velvollisuudet eivät ikinä lopu ja aina olisi jotain hyödyllisempää tehtävää tai muutama rasvagramma viilattavana kropassa. Selluliitti kuuluu aikuisen ja elämästään nauttivan naisen vartaloon, ja ilojen sekä surujen jakaminen kasvotusten muiden kanssa on sata kertaa mahtava...

Tämä oli kyllä ihana podcast-lähetys . Riittämättömyyden tunne kohtaa myös minut usein. Eikö 34-vuotiaalla pitäisi olla jo hulppea titteli, kolme lasta ja asuntolaina maksettavana? Sitten ihmettelen, että mistä kummasta nämä paineet nyt pulpahtelevat pinnalle. Hetki sitten olin tyytyväinen siihen, että olin esimerkiksi saanut kivuliaan mutta mieluisan gradututkimuksen kunnialla suoritetuksi, olin monen vuoden sinkkuuden jälkeen löytänyt ihanan kumppanin rinnalle ja tehnyt parikymppisenä suuren osan asioista, jotka halusinkin nuorena tehdä. Eihän mitään hyvää ja kestävää saavuteta sekunneissa. Olen kuitenkin aiemmin kuvitellut olevani jännittävällä matkalla. Välillä lentohiekassa tarpomassa, toisinaan liukuhihnalla tai erinomaisella, salaisella näköalatasanteella. Tärkeintä on, että jatkaa kulkua itselle mielekkääseen suuntaan, nappaa kiinni sattumista ja katsoo, mitä jäi käteen. Okei, aloitellessani maisteriopintoja pääni meinasi toisinaan haljeta. Ajattelin, että nyt täytyy ...

Romaani on edennyt viidessä päivässä sivulle 16. Etenen noin kolmen sivun päivätahtia, koen sen juuri nyt hyväksi ja kestäväksi rytmiksi. Jos kuukaudessa pystyn kirjoittamaan edes kymmenenä päivänä omaa tuotostani, vaikuttaa noin 300 sivun tavoite ihan mukiinmenevältä. Dokkari sen sijaan ei ole edennyt, mutta paneudun siihen seuraavaksi. Olen ylipäätään omaksunut asenteen, että se, minkä pitää tapahtua, tapahtuu kyllä. Niinpä dokkari odottelee kiltisti vuoroaan, jos siitä on tarkoitus tulla tosi. Ja kieltämättä, pelkkä kirjoittaminen sujuu minulta enemmän rutiinilla eikä tässä vaiheessa vielä vaadi muuta kuin ahkeraa ja luovaa näppäimistön paukuttamista. Kun runko, tapahtumat ja tarina ovat valmiit, paneudun tarkemmin yksityiskohtiin ja parantelemaan työtä. Kun sen aika on. Kesän polkujuoksukisojen näkymäni vaikuttavat hyviltä. Juoksin tällä viikolla kuntosalin matolla testijuoksuna 40 minuutin verran, ja sen perusteella pääsisin seitsemän kilometrin matkalla noin 42-45 minuutin su...