Reissuleidi ja videokamera

Raskauden viimeinen kolmannes pyörähti käyntiin, huh-huijaa. Vielä alkukeväästä tämäkin vaihe näytti lähes saavuttamattomalta. Ajatukset ovat kääntyneet jo muutaman kuukauden päähän, eli tulevaisuuden työkuvioihin. Olen kuullut muutamia kyselyitä lähipiiriltä siitä, aionko viipyä kotona pari tai kolme vuotta. Vastaukseni on ollut, että maksimissaan vuoden. Minulle on jo vuosikaudet ollut selvää, että jos ikinä hankin lapsia, en tule viihtymään kotiäitinä kovin pitkään. Pääni hajoaa. Ja perheen talouttakin on ajateltava. Mikäli olisin vakituisessa työsuhteessa, tilanne olisi hyvin selkeä: mieheni jäisi myös muutamaksi kuukaudeksi kotiin hoitamaan lasta, vähintään osa-aikaisesti. Sama pätee myös, jos nyt saan työtä. Olemme tasa-arvoinen pariskunta, ja mieheni esimerkiksi olettaa, että maksan absoluuttisesti puolet yhteisistä menoistamme. Minusta se on hyvä lähtökohta, koska siitä lipsuminen tarkoittaisi, että antaisimme tilaa ajattelulle, jossa on ihan ookoo, että nainen saa vähemmän...

Puksun tulevassa huoneessa, joka on vielä varastokäytössä. Taidan viettää ihan ensimmäistä viikonloppuani kaksin pian jo kilon painoisen "elävän mahamakkarani" kanssa. Miestä pyydettiin mökkeilemään kaveriporukassa, ja itse kulutan vaihtelun vuoksi mielelläni pari päivää omissa oloissani. Niinpä me olemme vain Puksun kanssa kokkailleet, syöneet kesämarjoja, saunoneet, lauleskelleet ja lukeneet hyvää kirjaa. Uskoisin, että jaamme nautinnon vähintään syömispuolella. On täysin mahdollista, että hän vihaa lauluani (ilmeisesti hänen pitäisi jo kuulla jotakin, ja näinä päivinä vieläpä entistä selvemmin ääniä myös ulkomaailmasta) ja kirjallista makuani (mutta ainakin hän saa tilaisuuden treenata liikkeitä ja kehittyä, kun äitikin rauhoittuu ja on aloillaan). Ja Puksu on saanut nimen, joka perustuu hänen taipumukseensa puksia ja pukkailla ahkerasti mahaani entistä voimakkaammilla raajoillaan. Tuolla harjoittelun määrällä hänen pitäisi kävellä kohdusta! Nivuskivut ovat y...

Lennokkaassa pätkäelämässä on se miinuspuoli, että on työlästä pysyä kartalla omista tarpeista, toiveista ja tavoitteista. Vaikka ei haluaisi, on pakko usein suunnitella tulevaa raha edellä - eli, mistä sitä palkkaa seuraavaksi varmimmin saa - eikä esimerkiksi omien kehittymistoiveiden ja uralla etenemisen kannalta täysin optimaalisesti. Toki sitäkin tulee sivussa mietittyä, mutta henkilökohtaiset oppimistavoitteet jäävät silti aina vähän jalkoihin. Kun astut uuteen työpaikkaan, aikaa kuluu perusasioihin, kulttuuriin ja rutiineihin kiinni pääsemiseksi. Koska satun jakamaan elämäni henkilön kanssa, jonka kokemus työelämästä on kanssani täysin vastakkainen, on helppo peilata omaa historiaansa ja arkeaan hänen stabiiliin menneeseensä. Kun olen välillä tuskaillut sitä, että muutamassa kuukaudessa tai kesässä ei vielä tunne itseään kovin itsevarmaksi kaikissa tekemisissään uudessa paikassa, hän on todennut, että ei se ole ihme: Eihän uudessa työpaikassa voi kokea olevansa kuin vanha t...

Pieni vilkas rymistelijä ja kasvava maha vievät äidiltä voimia. Muistelen välillä kateellisena niitä aikoja, kun jaksoin mitä vain. Päivät olivat täynnä mitä rasittavimpia koitoksia - työtä, ylityötä, liikuntaa, matkoja, ehkä jopa sosialisointia - ja silti jaksoin innostua kaikesta. Nyt toki olen ylpeä ja iloinen tästä energiasyöpöstä, sillä tiedän, minne kaikki ylimääräinen elinvoima menee. Voin vaikuttaa uupuneelta ja ottaa päivätorkkuja epänormaaleihin aikoihin, ja juhannuksenakin simahdin melkein suorilta jaloilta jo puolilta öin muiden remutessa vielä tunteja, mutta ei siinä ole mitään voivoteltavaa. Kasvatan uutta elämää. Moninaisia vaivoja ja huolia tästä tilasta on koitunut, mutta ehkä se on kaiken arvoista. Ei mikään hyvä ole helppoa. Välillä hän monottaa tulehtuneeseen virtsarakkooni, mutta tämänkin kestän. Eräänä yönä olin valuttanut jonkinlaista esimaitoa lakanalle, joten olen nyt virallisesti nisäkäs. Se ei ollut kivuliasta, mutta erikoista ja maininnan arvoista. U...

Muutto pääkaupunkiseudulle oli kyllä nappi valinta. Nyt, kun energiatasoni ovat kohonneet samaa tahtia pallomaisen vatsani kanssa, on mahtavaa olla taas täällä. Ensinnäkin, kaikki tarpeellinen on lähellä. Kun somessa mainostetaan jotakin kiinnostavaa tapahtumaa, ei tarvitse surkutella, että "äh, pitää varata junalippu Helsinkiin ja vähintään pari tuntia aikaa siirtymille maakunnasta paraatipaikalle ja pois... Turha vaiva, pysyn kotona!" Paikallisjunalla pääsen jopa vartissa vehreästä ja vireästä Espoosta keskelle pääkaupungin kesävilinää. Eikä se maksa useita kymppejä per käyntikerta. Puhumattakaan siitä, että jos kaveri haluaa akuutisti nähdä ja jutella, voi lyhyelläkin varoitusajalla vaan suhauttaa toisen oven taakse. Taas jää iso sumplimisruljanssi ja "höh, nyt ei natsaa, jutellaan vähän somessa" pois. Lounastreffejäkin voi sopia, tai kysyä jotakuta ex-tempore johonkin niistä kiinnostavista tapahtumista tai paikoista, joita somessa bongaa. Simppelei...

Viimeisen vuoden aikana olen törmännyt useaan otteeseen enemmän tai vähemmän tuntemattomien ja tuttujen, eri-ikäisten ja eri sukupuolta olevien avio- ja avoeroihin. Se kuuluu ikään. Alkuun olin heidän puolestaan vain pahoillani ja järkyttynyt itsekin siitä, miten elämä heittelee. Aloin tuntea lohduttomuutta: niin monia tragedioita, eikö kukaan voi onnistua rakkaudessa? Jossain kohdassa kuitenkin muistin, miltä tuntui erota pitkähköstä parisuhteesta. Siitä on jo kauan aikaa ja olin vielä nuori aikuinen, lapseton ja asuntovelaton. Ehkä se ei vaikka keski-ikäisen perheellisen eronneen mittapuulla ole kovin merkittävä erotapahtuma, mutta se on minulle ainutlaatuinen. Ja erotessa parisuhteesta käy luultavasti aina samoja peruskysymyksiä läpi. Mitä tämän jälkeen tulee, löydänkö ketään minulle sopivaa? Uskallanko rakastua ja rakastaa uudelleen? Kelpaanko omana itsenäni suhteeseen? Hienointa erossa oli, että muistan sen jälkeisen ajan yhtenä onnellisimmista. Jos särkynyttä sydänt...

Maha on pistänyt elämäni uusiksi viimeisten neljän kuukauden aikana. Raskauden alku meni hämmennyksen, ihmettelyn ja sopeutumisen merkeissä, mutta nyt annetaan takaisin. Kuules, pikkuruinen, äidilläkin on asiaa: tällaisista asioista mutsisi nauttii. 1. Liikunta on jäänyt harvinaisen pitkälle tauolle. Ennen raskautta harrastin säännöllistä juoksua ja ryhmäliikuntatunteja useita vuosia. Liikuntaa kertyi normaalisti viikossa vähintään kolme noin tunnin kertaa. Nyt olen koko vuoden alun ajan harrastanut ainoastaan rauhallisia kävelylenkkejä jaksaessani sekä toki hyötyliikuntaa. Lihasten, ryhdin ja muun elimistön sekä hyvän olon rapistuminen uhkaa, jos tilanne ei muutu. Ajattelin alkuun napata mahdollisuudesta kiinni ja ilmoittautua odottajille tarkoitettuun fysioterapiaryhmään kuulemaan, miten tuleva ja uusi äiti voivat hoitaa kuntoaan (ryhmässä keskitytään näköjään etenkin lantionpohjalihaksiin). Synnytystä sanotaan maratonin veroiseksi ponnistukseksi, ja myös odotusaika sekä siitä...