Reissuleidi ja videokamera

Lennokkaassa pätkäelämässä on se miinuspuoli, että on työlästä pysyä kartalla omista tarpeista, toiveista ja tavoitteista. Vaikka ei haluaisi, on pakko usein suunnitella tulevaa raha edellä - eli, mistä sitä palkkaa seuraavaksi varmimmin saa - eikä esimerkiksi omien kehittymistoiveiden ja uralla etenemisen kannalta täysin optimaalisesti. Toki sitäkin tulee sivussa mietittyä, mutta henkilökohtaiset oppimistavoitteet jäävät silti aina vähän jalkoihin. Kun astut uuteen työpaikkaan, aikaa kuluu perusasioihin, kulttuuriin ja rutiineihin kiinni pääsemiseksi. Koska satun jakamaan elämäni henkilön kanssa, jonka kokemus työelämästä on kanssani täysin vastakkainen, on helppo peilata omaa historiaansa ja arkeaan hänen stabiiliin menneeseensä. Kun olen välillä tuskaillut sitä, että muutamassa kuukaudessa tai kesässä ei vielä tunne itseään kovin itsevarmaksi kaikissa tekemisissään uudessa paikassa, hän on todennut, että ei se ole ihme: Eihän uudessa työpaikassa voi kokea olevansa kuin vanha t...

Pieni vilkas rymistelijä ja kasvava maha vievät äidiltä voimia. Muistelen välillä kateellisena niitä aikoja, kun jaksoin mitä vain. Päivät olivat täynnä mitä rasittavimpia koitoksia - työtä, ylityötä, liikuntaa, matkoja, ehkä jopa sosialisointia - ja silti jaksoin innostua kaikesta. Nyt toki olen ylpeä ja iloinen tästä energiasyöpöstä, sillä tiedän, minne kaikki ylimääräinen elinvoima menee. Voin vaikuttaa uupuneelta ja ottaa päivätorkkuja epänormaaleihin aikoihin, ja juhannuksenakin simahdin melkein suorilta jaloilta jo puolilta öin muiden remutessa vielä tunteja, mutta ei siinä ole mitään voivoteltavaa. Kasvatan uutta elämää. Moninaisia vaivoja ja huolia tästä tilasta on koitunut, mutta ehkä se on kaiken arvoista. Ei mikään hyvä ole helppoa. Välillä hän monottaa tulehtuneeseen virtsarakkooni, mutta tämänkin kestän. Eräänä yönä olin valuttanut jonkinlaista esimaitoa lakanalle, joten olen nyt virallisesti nisäkäs. Se ei ollut kivuliasta, mutta erikoista ja maininnan arvoista. U...

Muutto pääkaupunkiseudulle oli kyllä nappi valinta. Nyt, kun energiatasoni ovat kohonneet samaa tahtia pallomaisen vatsani kanssa, on mahtavaa olla taas täällä. Ensinnäkin, kaikki tarpeellinen on lähellä. Kun somessa mainostetaan jotakin kiinnostavaa tapahtumaa, ei tarvitse surkutella, että "äh, pitää varata junalippu Helsinkiin ja vähintään pari tuntia aikaa siirtymille maakunnasta paraatipaikalle ja pois... Turha vaiva, pysyn kotona!" Paikallisjunalla pääsen jopa vartissa vehreästä ja vireästä Espoosta keskelle pääkaupungin kesävilinää. Eikä se maksa useita kymppejä per käyntikerta. Puhumattakaan siitä, että jos kaveri haluaa akuutisti nähdä ja jutella, voi lyhyelläkin varoitusajalla vaan suhauttaa toisen oven taakse. Taas jää iso sumplimisruljanssi ja "höh, nyt ei natsaa, jutellaan vähän somessa" pois. Lounastreffejäkin voi sopia, tai kysyä jotakuta ex-tempore johonkin niistä kiinnostavista tapahtumista tai paikoista, joita somessa bongaa. Simppelei...

Viimeisen vuoden aikana olen törmännyt useaan otteeseen enemmän tai vähemmän tuntemattomien ja tuttujen, eri-ikäisten ja eri sukupuolta olevien avio- ja avoeroihin. Se kuuluu ikään. Alkuun olin heidän puolestaan vain pahoillani ja järkyttynyt itsekin siitä, miten elämä heittelee. Aloin tuntea lohduttomuutta: niin monia tragedioita, eikö kukaan voi onnistua rakkaudessa? Jossain kohdassa kuitenkin muistin, miltä tuntui erota pitkähköstä parisuhteesta. Siitä on jo kauan aikaa ja olin vielä nuori aikuinen, lapseton ja asuntovelaton. Ehkä se ei vaikka keski-ikäisen perheellisen eronneen mittapuulla ole kovin merkittävä erotapahtuma, mutta se on minulle ainutlaatuinen. Ja erotessa parisuhteesta käy luultavasti aina samoja peruskysymyksiä läpi. Mitä tämän jälkeen tulee, löydänkö ketään minulle sopivaa? Uskallanko rakastua ja rakastaa uudelleen? Kelpaanko omana itsenäni suhteeseen? Hienointa erossa oli, että muistan sen jälkeisen ajan yhtenä onnellisimmista. Jos särkynyttä sydänt...

Maha on pistänyt elämäni uusiksi viimeisten neljän kuukauden aikana. Raskauden alku meni hämmennyksen, ihmettelyn ja sopeutumisen merkeissä, mutta nyt annetaan takaisin. Kuules, pikkuruinen, äidilläkin on asiaa: tällaisista asioista mutsisi nauttii. 1. Liikunta on jäänyt harvinaisen pitkälle tauolle. Ennen raskautta harrastin säännöllistä juoksua ja ryhmäliikuntatunteja useita vuosia. Liikuntaa kertyi normaalisti viikossa vähintään kolme noin tunnin kertaa. Nyt olen koko vuoden alun ajan harrastanut ainoastaan rauhallisia kävelylenkkejä jaksaessani sekä toki hyötyliikuntaa. Lihasten, ryhdin ja muun elimistön sekä hyvän olon rapistuminen uhkaa, jos tilanne ei muutu. Ajattelin alkuun napata mahdollisuudesta kiinni ja ilmoittautua odottajille tarkoitettuun fysioterapiaryhmään kuulemaan, miten tuleva ja uusi äiti voivat hoitaa kuntoaan (ryhmässä keskitytään näköjään etenkin lantionpohjalihaksiin). Synnytystä sanotaan maratonin veroiseksi ponnistukseksi, ja myös odotusaika sekä siitä...

Tilapäisbunkkailu muiden nurkissa on historiaa. Sitä olen tänä keväänä harrastanut pk-seudulla useaan otteeseen työkeikkojen aikana. Moninaisiin pönttöihin on puklailtu, ja useiden kaupanhyllyjen ja lounasvaihtoehtojen ääressä jumitettu naama irveessä, kun mitään ei huvittaisi syödä, mutta pakko on ravintoa saada. Vauvamaha on siis pysynyt yllättävän hyvin mukana menossa. Nyt meneillään on 17. viikko, eli kesän koittaessa olemme puolivälissä urakkaa.  Olo ja oireet ovat muuttuneet matkan varrella niin, että jälkikäteen tuskin edes muistan tätä kaikkea. Onneksi. Tämä on ollut elämäni fyysisesti tuskaisinta aikaa. --- Ensimmäinen (käytännössä viides, eli kun havaitsin olevani raskaana) viikko oli kuukautisten loppumisen aikaisia vatsakipuja lukuun ottamatta helppo. Vähän mielialan vaihtelua, fyysistä väsymystä ja ruokahalun kasvua.  Seuraavalla viikolla muutuinkin sitten hajuyliherkäksi eivätkä monetkaan ruuat tai ruoka-aineet enää napanneet. Kahvi ...

Tästä onkin lopulta videoblogin sijaan kehkeytynyt Argentiina-projekti-blogi, jota höystävät rönsyt muusta elämästäni. Vierailin noin puolitoista vuotta sitten Argentiinassa alkuperäisenä ideana tehdä dokumenttia tai videoreportaasia pampan elämästä. Ideaani kehuttiin hyväksi ja mielenkiintoiseksi eri tahoilta (muun muassa erään elokuvatuottajan ja tuotantoyhtiön edustajan puolelta), mutta toteutus alkoi alun jälkeen junnata - pitkälti siksi, että muu elämäni ja muut työni haittasivat pitkäjänteistä omistautumista dokumentarismille. Enemmän tai vähemmän täysipäiväinen ja varma työ toimittajana ei juuri jätä tilaa epävarman projektityön kasaamiselle. Ihmisen on myös elettävä työllään, niinhän se on. Lisäksi minulta puuttui pieni tuotantotiimi, joka olisi ollut kiinnostunut samasta aiheesta ja valmis näkemään vaivaa yhteisen tavoitteen eteen, niin epävarma kuin sen toteutuminen olisikin. Löysin joitakin ihan varteenotettavia ehdokkaita, muun muassa Argentiinasta, mutta projektin ...