Reissuleidi ja videokamera

Vuosi ja vuosikymmen valuvat kohti loppuaan. Yöllisen vauvan vahtivuoron aikana olen monen kuukauden tauon päätteeksi saanut romaania jatkettua. Luulin jo, etten saisi ikinä mitään aikaiseksi, mutta joskus vauvelikin väsähtää ja itsellä riittää vielä tarmoa. Muutin vähän kertomuksen lopun hännän juonikuviota siistimäni käsikirjoitusrungon mukaiseksi. Siistiminen oli tarpeen apurahahakemukseen liittämääni synopsista varten. Apurahoja ei tullut, mutta arvasin sen. Hakijoita oli paljon, ja varmasti nimekkäämpiä ja pitkäaikaisempiakin kirjailijuuden harrastajia tai ammattilaisia. Tulipa ensimmäistä kertaa lähetettyä apurahahakemuksia. Kirjan sisältö vaikuttaa edelleen järjelliseltä tuotokselta. Yllättävän paljon sitä onkin saanut yhtenäistä tarinaa selkeään muotoon. Nautin kirjoittamisesta, mielikuvituksen ja kielen käyttämisestä, lähdemateriaalien etsimisestä ja hyödyntämisestä, juonen punomisesta ja sen aukkojen tilkitsemisestä, maailman pohtimisesta, henkilöhahmojen rakentamisesta.....

Vääjäämättömästi sen ymmärtää, että elämä on hauras. Menneet kuukaudet ja hetket ovat heikentäneet minua monelta osin, ja käsitän viimein, että kaikesta ei ole paluuta entiseen. Mistään ei ole. Niin vain uskottelee itselleen. Jokainen ponnistus maailmassa ei kasvata lihaksia, toiset surkastuttavat niitä. Välillä joutuu miettimään sitäkin mahdollisuutta, että ne eivät palaa. Kaikki onkin ehkä pysyvästi toisin. Eletty näkyy minussa jossakin. Ei ole paluuta siviilielämään, ei voi käydä lomilla normielämässä. Ei voi hylätä univormua ja titteliä ja pukeutua joksikin toiseksi, riisua vastuun taakkaa hetkeksi. Se on aina läsnä, tämä uusi elämä. Se kasvattaa kuin salaa kaiken aikaa. Eikä se ole vaaleanpunaista höttöä, suurta rakkaustarinaa. Välillä harmittaa ja keljuttaa niin, että hävettää omat ajatukset. Onneksi ne saa kuitenkin jakaa toisen aikuisen kanssa. Joskus sen sisäistää, että tämä on pieni hetki, kun joku näin hauras saa turvansa minusta, ja hormonit saavat veden nousemaan ...

Kaksi viikkoa on kulunut nopeasti. Niin kauan on siitä, kun paria minuuttia vaille neljä aamuyöstä punnersin imukupin avustamana maailmaan lokakuisen pojan. Neuvolassa mitatun kasvukäyrän perusteella luulin hänen olevan hento, mutta vielä mitä. Syntymäpainoa olikin jo 3,9 kiloa ja pituutta 51 senttiä. Paikkansa piti silti neuvolatädin arvio: "Ei pieni, muttei liian suurikaan". Tummaa tukkaa oli jo syntyessä runsaasti, kuten isällä ja äidilläkin aikoinaan. Kova potkuttelu kohdussa paljasti jo voimakkaat ja isohkot jalat. Apgar-pisteet olivat 9, 10 ja 10. Kaikki oli siis jo alkajaisiksi pojalla hyvin. Minä pyörryin ja kupsahdin lattialle ensimmäisellä vessareissullani synnytyksen jälkeen. Ponnistusvaihe kesti noin 50 minuuttia, sillä supistukseni eivät olleet riittävän pitkiä, jotta olisin kyennyt tehokkaasti pusaamaan lapsen ulos itse. Siinä ehdittiin kokeilla moninaisia ponnistusasentoja tuolisynnytyksestä seisoma-asentoon ja kyykkyihin ennen makuulle siirtymistä. Hiki ...

Laskettuun aikaan on vajaa viikko. Uskon ja toivon, että vauva pian putkahtaa maailmaan. Öisin olen viimeisinä viikkoina saanut unta yleensä vasta aamuyöstä närästyksen, nälän, närästykseen liittyvän pahoinvoinnin, sylkykupin kurkottelun, nilkkojen pakotuksen ja pikkuruisen häiritsevän kovien liikesessioiden vuorotellessa. Myös mieheni on saanut unettomuudesta osansa, sillä kuorsaukseni kantautuu kuulemma korvatulppienkin läpi. Päivisin en välillä jaksa tehdä mitään hyödyllistä, toisinaan taas onnistun naputtelemaan jotain ajatustyötä vaativaa, kuten kirja-apurahahakemuksen tai muuta tuleviin työhaaveisiin liittyvää. Jos joudun matkaamaan päivän aikana asioille Selloon asti, käymään kaupassa, laittamaan ruokaa, pyykkäämään tai muuta vastaavaa, on turha kuvitella, että saman vuorokauden sisällä kykenisin enää henkisen puolen saavutuksiin. Sinne ne kohtuun vaan energiat virtaavat. Jämillä yrittää äiti sitkotella hengissä. Joku voi ehkä ihmetellä, että eikö bloggaaminen vaadi ponn...

Vartaloni ei ole koskaan muuttunut näin paljon näin lyhyessä ajassa. En tarkoita ainoastaan ulkonäköä, vaan elimistöni tuntemuksia, tarkoitusta ja toimintaa. Kaikki on minulle uutta, mutta silti sellaista, mikä on ollut minussa aina - uinuvana potentiaalina. Tämä muutos, raskaus, herättää monenlaisia muistoja vuosien varrelta. Erityisesti ruumiiseen liittyviä. Kuopion kouluhyökkääjän ja entisen koulukiusatun tapaus esimerkiksi muistutti minua elävästi omasta menneestäni koulukiusattuna. Lukiessani viime aikojen murheellisia uutisia sain yhtäkkisen flashbackin eräästä tilanteesta rippileirin ajoilta. Yläasteikäisenä arki oli jatkuvaa identiteettikamppailua. Elämä pienellä paikkakunnalla tuntuu lapsesta ja nuoresta tavattoman vaikealta, jos kokee tulevansa tunnetuksi lähinnä vain koulukiusattuna. Näin oli minullakin. Rippikoulu vaikutti pelastukselta: leirille tulisi nuoria toisesta koulusta, toiselta puolelta kaupunkia, eikä tarvitsisi olla tekemisissä samojen naamojen kanssa...

Ihmettelen sitä keskustelua, mikä syntyvyyden ennakoituakin kovemmasta romahtamisesta on syntynyt. Tai en niinkään sitä, että asia herättää keskustelua, vaan sitä, että tilanteen syyt ovat olevinaan niin epäselvät. Työelämä ja sitä myöten taloustilanne on epävarmaa lapsentekoiässä olevilla, stressin aiheita ja ihmisaivojen keskittymisestä kilpailevia tekijöitä on monia, on ilmastokriisiä ja maailmantalouden ja -politiikan heittelyä ja ties mitä mietittävää, koulujen ja sote-palveluiden tila epäilyttää ja kaiken lisäksi pysyvien parisuhteiden muodostuminen on haastavampaa kuin ennen. Eikö tässä nyt ole jo monia ilmiselviä syitä sille, miksi lastensaantia lykätään tai mukulat jätetään pullauttamatta?  Luultavasti monella yksittäisellä ihmisellä tai parilla on omat vastauksensa sille, miksi juuri he eivät ole paraikaa lapsia vääntämässä, kun tällaisessa individualistisessa ja kuplautuneessa maailmassa elellään. Osa päättää itse, ettei hanki jälkikasvua, osa tyytyy kohtaloon...

Torii-portti Fuji-vuorella. Siirtymä maallisesta pyhälle alueelle. Supistaa. Säilyn nykyisessä pallokalamuodossa ehkä päiviä tai viikkoja, kuka ties vain tunteja. Mistä sen tietää? Viimeisinä päivinä ja tänä aamuna olen kokenut ennakoivia supistuksia. Alaselkää ja -vatsaa jomottaa kuin kuukautisten aikaan ja raskausmaha kiristyy kovaksi. Viikon alussa neuvolalääkäri kertoi vauvan laskeutuneen kohdussa hyvin, minkä takia hänen pituuskäyränsä ei ollut kasvanut parin viikon takaisesta neuvolakäynnistä. Siellä vatsassa siis aletaan valmistautua ulkomaailmaa katselemaan. Uutinen on tervetullut, sillä äitiyslomalla olen lähinnä valittanut väsymystä, tylsyyttä, olon tukaluutta ja unettomia öitä pahoine närästyksineen. Jee, kohta tapahtuu jotain uutta ja mullistavaa, ja päästään eteenpäin! Pakkasin äsken viimein toiveikkaana pestyjä vauvanvaatteita ja muuta tilpehööriä sairaalakassiin. Mitä vain voi tapahtua milloin vain! Kävimme neuvolan perhevalmennuksessa muistaakseni vi...