Reissuleidi ja videokamera

Kirja on taas edennyt. Nyt kasassa on pian 120 sivua. Pari uutta lukua on valmistunut äitiyslomalla. Tavoitteeni on siis kirjoittaa kirjaa 4-6 sivua viikossa. Sillä vauhdilla saan käsikirjoituksen valmiiksi muutaman kuukauden aikana. Toisaalta se, että jotkut viikot ovat vähän löysempiä ei haittaa. Eihän minulla mitään virallista deadlinea ole. Tällä hetkellä en vielä deadlineja pysty noudattamaankaan. Mutta nyt oloni on jo optimistinen sen suhteen, että pystyn tähän. Enkä oikeastaan ymmärrä, miksen pystyisi. Ehkä kirjoittajien kanssa kirjoittelu ja kirjoituspiiriin lupautuminen lisäsivät itseluottamustani. Muistin viimeistelleeni kiitettäväksi arvioidun gradunkin reilut pari vuotta sitten. Siinä oli noin 70 sivua ja pohjana käytetty ainakin sataa kirjallista lähdettä. Sitä ennen tein vuosia sitten ammattikorkeakoulun opinnäytetyön, joka oli siihen aikaan minulle kunnianhimoinen saavutus, ja sekin valmistui arvosanalla 4/5. Niihin nähden tämän pitäisi periaatteessa olla helpompaa, ...

Elämäni on viimein, 10. viikolla synnytyksen jälkeen, muuttumassa normaaliksi. Tai sellaiseksi, jonka tunnistan omakseni. Baby blues kaikkoaa ja yleensä ottaen on ihan mukavaakin. Pojan nimi julkistettiin viime viikonlopun nimiäisissä Kotkassa noin 30 lähipiiriläiselle. Neo sai ihan Matrix-aiheisen kakunkin, ja nimeä arvuuteltiin pienessä leikissä, mutta kukaan ei sitä vihjesanojen 'valo' ja 'Anderson' (The Matrixin Neon valemaailman nimi Thomas Anderson) perusteella arvannut. Vasta lisävihje 'uusi' toi lopulta oikean vastauksen. Meillä oli myös miehen kanssa ensimmäinen hääpäivä. Eiköhän se seuraavakin sieltä tule, ainakin jos onnistumme torjumaan univelan ja siitä johtuvan kiukkuisuuden vauvavuoden kuluessa. Kova on yritys ja keinot monet. Mielestäni pärjäämme aika hyvin tässä. Neo kasvaa yhä hurjaa vauhtia, potkuttelee ja sätkyttelee kuin kohdussa ja on oppinut hymyilemään ja kikattamaan. Jokelteluakin hän harrastaa, ja otteet ovat riuskat. Ruoankin kim...

Vuosi ja vuosikymmen valuvat kohti loppuaan. Yöllisen vauvan vahtivuoron aikana olen monen kuukauden tauon päätteeksi saanut romaania jatkettua. Luulin jo, etten saisi ikinä mitään aikaiseksi, mutta joskus vauvelikin väsähtää ja itsellä riittää vielä tarmoa. Muutin vähän kertomuksen lopun hännän juonikuviota siistimäni käsikirjoitusrungon mukaiseksi. Siistiminen oli tarpeen apurahahakemukseen liittämääni synopsista varten. Apurahoja ei tullut, mutta arvasin sen. Hakijoita oli paljon, ja varmasti nimekkäämpiä ja pitkäaikaisempiakin kirjailijuuden harrastajia tai ammattilaisia. Tulipa ensimmäistä kertaa lähetettyä apurahahakemuksia. Kirjan sisältö vaikuttaa edelleen järjelliseltä tuotokselta. Yllättävän paljon sitä onkin saanut yhtenäistä tarinaa selkeään muotoon. Nautin kirjoittamisesta, mielikuvituksen ja kielen käyttämisestä, lähdemateriaalien etsimisestä ja hyödyntämisestä, juonen punomisesta ja sen aukkojen tilkitsemisestä, maailman pohtimisesta, henkilöhahmojen rakentamisesta.....

Vääjäämättömästi sen ymmärtää, että elämä on hauras. Menneet kuukaudet ja hetket ovat heikentäneet minua monelta osin, ja käsitän viimein, että kaikesta ei ole paluuta entiseen. Mistään ei ole. Niin vain uskottelee itselleen. Jokainen ponnistus maailmassa ei kasvata lihaksia, toiset surkastuttavat niitä. Välillä joutuu miettimään sitäkin mahdollisuutta, että ne eivät palaa. Kaikki onkin ehkä pysyvästi toisin. Eletty näkyy minussa jossakin. Ei ole paluuta siviilielämään, ei voi käydä lomilla normielämässä. Ei voi hylätä univormua ja titteliä ja pukeutua joksikin toiseksi, riisua vastuun taakkaa hetkeksi. Se on aina läsnä, tämä uusi elämä. Se kasvattaa kuin salaa kaiken aikaa. Eikä se ole vaaleanpunaista höttöä, suurta rakkaustarinaa. Välillä harmittaa ja keljuttaa niin, että hävettää omat ajatukset. Onneksi ne saa kuitenkin jakaa toisen aikuisen kanssa. Joskus sen sisäistää, että tämä on pieni hetki, kun joku näin hauras saa turvansa minusta, ja hormonit saavat veden nousemaan ...

Kaksi viikkoa on kulunut nopeasti. Niin kauan on siitä, kun paria minuuttia vaille neljä aamuyöstä punnersin imukupin avustamana maailmaan lokakuisen pojan. Neuvolassa mitatun kasvukäyrän perusteella luulin hänen olevan hento, mutta vielä mitä. Syntymäpainoa olikin jo 3,9 kiloa ja pituutta 51 senttiä. Paikkansa piti silti neuvolatädin arvio: "Ei pieni, muttei liian suurikaan". Tummaa tukkaa oli jo syntyessä runsaasti, kuten isällä ja äidilläkin aikoinaan. Kova potkuttelu kohdussa paljasti jo voimakkaat ja isohkot jalat. Apgar-pisteet olivat 9, 10 ja 10. Kaikki oli siis jo alkajaisiksi pojalla hyvin. Minä pyörryin ja kupsahdin lattialle ensimmäisellä vessareissullani synnytyksen jälkeen. Ponnistusvaihe kesti noin 50 minuuttia, sillä supistukseni eivät olleet riittävän pitkiä, jotta olisin kyennyt tehokkaasti pusaamaan lapsen ulos itse. Siinä ehdittiin kokeilla moninaisia ponnistusasentoja tuolisynnytyksestä seisoma-asentoon ja kyykkyihin ennen makuulle siirtymistä. Hiki ...

Laskettuun aikaan on vajaa viikko. Uskon ja toivon, että vauva pian putkahtaa maailmaan. Öisin olen viimeisinä viikkoina saanut unta yleensä vasta aamuyöstä närästyksen, nälän, närästykseen liittyvän pahoinvoinnin, sylkykupin kurkottelun, nilkkojen pakotuksen ja pikkuruisen häiritsevän kovien liikesessioiden vuorotellessa. Myös mieheni on saanut unettomuudesta osansa, sillä kuorsaukseni kantautuu kuulemma korvatulppienkin läpi. Päivisin en välillä jaksa tehdä mitään hyödyllistä, toisinaan taas onnistun naputtelemaan jotain ajatustyötä vaativaa, kuten kirja-apurahahakemuksen tai muuta tuleviin työhaaveisiin liittyvää. Jos joudun matkaamaan päivän aikana asioille Selloon asti, käymään kaupassa, laittamaan ruokaa, pyykkäämään tai muuta vastaavaa, on turha kuvitella, että saman vuorokauden sisällä kykenisin enää henkisen puolen saavutuksiin. Sinne ne kohtuun vaan energiat virtaavat. Jämillä yrittää äiti sitkotella hengissä. Joku voi ehkä ihmetellä, että eikö bloggaaminen vaadi ponn...

Vartaloni ei ole koskaan muuttunut näin paljon näin lyhyessä ajassa. En tarkoita ainoastaan ulkonäköä, vaan elimistöni tuntemuksia, tarkoitusta ja toimintaa. Kaikki on minulle uutta, mutta silti sellaista, mikä on ollut minussa aina - uinuvana potentiaalina. Tämä muutos, raskaus, herättää monenlaisia muistoja vuosien varrelta. Erityisesti ruumiiseen liittyviä. Kuopion kouluhyökkääjän ja entisen koulukiusatun tapaus esimerkiksi muistutti minua elävästi omasta menneestäni koulukiusattuna. Lukiessani viime aikojen murheellisia uutisia sain yhtäkkisen flashbackin eräästä tilanteesta rippileirin ajoilta. Yläasteikäisenä arki oli jatkuvaa identiteettikamppailua. Elämä pienellä paikkakunnalla tuntuu lapsesta ja nuoresta tavattoman vaikealta, jos kokee tulevansa tunnetuksi lähinnä vain koulukiusattuna. Näin oli minullakin. Rippikoulu vaikutti pelastukselta: leirille tulisi nuoria toisesta koulusta, toiselta puolelta kaupunkia, eikä tarvitsisi olla tekemisissä samojen naamojen kanssa...